”Toivo on valveilla olijan unta”
-Aristoteles (384 - 322 eKr.)
Julkaisin tuossa viime viikonloppuna
videopätkän, jonka saatetekstin yhteydessä satuin mainitsemaan, että ”Elämä on
kaunista, nauttikaamme siitä, me kaikki”. Kävi saman tien kuitenkin selväksi,
että aina se ei siltä tunnu. Välistä elämä alla Pohjantähden voi tuntua
hyvinkin synkältä, jopa pikimustalta.
Heti samana yönä sainkin viestin
eräältä kuuntelijaltani. Nuorelta naiselta, joka oli päättänyt, että tuona yönä
hän haluaa kuolla pois. Päätyi kuitenkin vielä juttelemaan kanssani, vaikka
silmät eivät kovin tarkkaan enää kännykkää nähneetkään näppäillä. Tätä naista
oli poljettu elämässään alaspäin niin paljon, että hän oli menettänyt hetkeksi
elämänilonsa kokonaan. Aika radikaali ratkaisu, mutta eipä se pidemmän päälle
yhdestäkään naisesta kovin mukavalta tunnu, jos mies alati huoraksi haukkuu, pyörittelee
pitkin huushollia, sylkee kasvoille ja sitä rataa. Niin sanotusti ”lyödään lyötyä”,
kuten hän asian ilmaisi. Kyllä kai siinä saattaa elämänilonsa ja -halunsa kadottaa.
Varsinkaan jos ei tiedä, kenelle
puhuisi. Ehkäpä nainen ei todellisuudessa edes halunnut kuolla. Ainoastaan
jutella jonkun kanssa, joka ei polkisi maahan. Me suomalaisethan olemme
tunnetusti aika huonoja juttelemaan sielunmaisemastamme. Meidät kasvatetaan usein
muottiin, jonka mukaan ”aina pitää pärjätä ja mistään ei saa valittaa”. Kun
sitten heikkoinakaan hetkinään pahaa oloaan ei saisi näyttää ulospäin, saattaa elontie
joskus käydä turhankin jyrkäksi. Seinä nousta vastaan. Ja usein nouseekin, olemmehan
maailmalaajuisesti tunnettuja itsemurhaherkkyydestämme. Voisi melkein sanoa,
että me suomalaiset olemme synkkyyden maailmanmestareita. Ilottomuuden
ennätysmiehiä ja kylmän veren kuninkaita.
Minä kuitenkin olen päästäni sen
verran vinksallaan, että rakastan tuota luonteenpiirrettä suomalaisuudessa yli
kaiken. Kaikessa synkkyydessään se on kerrassaan hellyttävää ja sulattaa
sydämeni kerta toisensa jälkeen. Kun esimerkiksi rapajuoppo kulmakuppilan
nurkkapöydässä itkee korvaani kovaa kohtaloaan, tekee oikein mieli paijata
päälakea ja kuiskata korvaan, että kyllä me tästäkin selviämme. Puhaltaa uutta
toivoa johonkin, missä sitä ei koskaan ole ollutkaan. Olen vuosien saatossa
yrittänyt lopettaa musiikkiuraani jo useaan otteeseen. Käynyt vuosia normaalissa
päiväduunissa, ”niin kuin kunnon suomalainen käy”. Hällä väliä sille, sattuuko
tuosta työstä välittämään vai ei. Pääasia, ettei valita. Ihmiset eivät
kuitenkaan ole lopettaneet kertomasta minulle tarinoita elämistään ja vastoinkäymisistään.
Kerta toisensa jälkeen sieltä sitten aina nouseekin esiin tarinoita, jotka
haluan vielä kertoa, ennen kuin lopetan ja menen sinne oikeisiin töihin.
Elämä urheana jääveistoksena tuntuu nimittäin
ainakin omalla kohdallani kohtuullisen luotaantyöntävälle ajatukselle. Missä
lämpö ja värit, joista elämä on tehty? Siellä jääpatsaan sisälläkö, ikuisesti piilossa?
Jos joku meistä sattuu olemaan onnellinen, tulee tuo onni kätkeä ja suomalaiset
sananlaskut ovatkin täynnä toinen toistaan järjettömämpiä sananparsia, joilla
vanhemmat sitten kalibroivat lapsensa jo pienestä pitäen siihen uskoon, että
satulinnoja on turha rakennella. Usko ihmeisiin on hyvä kitkeä jo nuorella
iällä. Toki tätä voi kutsua terveeksi realismiksi, mutta itse kutsuisin sitä
inhorealismiksi.
Kaikista sananlaskuista oma ehdoton
suosikkini on ikivihreä ”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. Älä
siis toivo liikaa, sillä kuitenkin epäonnistut. Älä unelmoi, unet ovat unia ja todellisuus
on toinen: ajat ovat kovat. Noh, tämähän ei toki voisi vähempää pitää
paikkaansa. Hilipatiheijaa, sanon minä. Unet toki ovat unia ja usein
todellisuutta kauniimpia, mutta kun huonoina hetkinämme konttaamme loskassa ja kyyneleet
silmissä turrutamme aistejamme, jotta kipu rinnassa laantuisi edes hetkeksi, on
syytä pitää mielessä muinaisen filosofin Aristoteleen toteamus siitä, kuinka ”Toivo
on valveilla olijan unta”. Hän oli hyvin viisas mies. Toivo paremmasta
huomisesta tekee kärsimyksestäkin kaunista. Älä koskaan sä toivoasi unhoita.
En tosiaan tuntenut minulle
tekstannutta naista henkilökohtaisesti, mutta hän oli kuulemma kuunnellut
musiikkiani jo yhdeksän vuotta ja etsinyt sieltä vastauksia. Varsinkin silloin,
kun oli ollut vaikeaa. Vastailikin minulle omilla riimeilläni, mistä
hetkittäisesti jopa häkellyin. Enkä yleensä häkelly kovin helposti. Keskustelun
edetessä naisen mietteet muuttuivat. Ei siihen loppujen lopuksi kovin paljoa
vaadittu. Ylipäätään joku, joka kuunteli ja kertoi elämän sittenkin olevan
kaunista. Keskustelu päättyikin sikäli onnellisesti, ettei nainen enää halunnutkaan
kuolla, vaan jatkaa elämistä.
Pieniä ihmeitä tapahtuu ympärillämme
kaiken aikaa. Ne eivät vaadi mitään Jeesusta, poppamiehiä tai shamaaneja
toteutuakseen, eikä toivon puhaltaminen sinne, mistä se on hetkellisesti
sammunut, ole mitään rakettitiedettä. Kaunis sana tai teko oikealla hetkellä
voi riittää. Todellisuus, jossa elämme, on kaiken aikaa muokattavissa ja itse
kutsun tätä inhorealismin tai nihilismin vastinparia maagiseksi realismiksi. Samalla
janalla, toisessa ääripäässä. Sitä ei näe silmin, vaan se kumpuaa sydämistämme.
Haluankin toivottaa tälle yölliselle
keskustelukumppanilleni hienoa, elämänmittaista seikkailua sinne johonkin,
missä nyt asutkin. Pahoittelit pitkin keskustelumme sitä, että ylipäätään
häiritsit minua. Ikään kuin minä olisin sinua jotenkin ylempänä. Itselleni taas
on aika absurdi ajatus, että voisin muka jotenkin olla arvoltani sinua
tärkeämpi. Täysin turhaan siis pahoittelit, olin päinvastoin hyvin otettu viesteistäsi.
Me jokainen olemme arvokkaita, emmekä saa sitä koskaan unohtaa.
En tosiaan ole mikään
parisuhdeterapeutti, vaan moderni runonlausuja, mutta pari kysymystä voit toki halutessasi
miehellesi esittää. Jos hänellä olisi tytär, jonka mies kohtelisi tätä samaan
tapaan kuin hän sinua on huonoina hetkinään kohdellut, niin olisiko tämä
hänelle ihan jees? Veikkaan, että ei. Sen perään voitkin sitten kysyä, että
oletko sinä sitten ihmisenä jotenkin vähemmän arvokas? Et nimittäin ole. Kaunis
olet aina.
