Onko nöyryys hyve?

"Jokainen syntyy kuninkaaksi, ja useimmat kuolevat maanpaossa."
-Oscar Wilde (1854 - 1900)

Muistatteko sen fiiliksen, kun lapsena tuntui, että mikä tahansa oli mahdollista? Nuorin pikkuveljeni Ocochea totesi kerran äidilleni, että "Jos tahtoo presidentiksi, niin tulee". Tämän jälkeen Ocochea lähti lämimään lätkämailalla tennispalloa. Kuusi vuotta häntä vanhempi toinen pikkuveljeni Pjotr torjui vedon. Ocochea löi Pjotria mailalla päähän. Pjotr pakeni paikalta itkien, Ocochea lämäisi tennispallon tyhjään maaliin ja tuuletti kuin Conan Barbaari.

Nuorena kaikki tuntui niin helpolta. Kaikki oli myös mahtavaa ja inspiroivaa. Elämä oli yhtä leikkiä. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttuu ja ihmisiä alkaa ahdistamaan. Vain hyvin, hyvin harvoin törmää seesteiseen, onnelliseen vanhukseen. Usein vanhukset ovat katkeria jostain. Maailma on kohdellut heitä kaltoin ja vieläpä ilman syytä. He ovat kyllä yrittäneet tosissaan ja olleet todella jämptejä, nöyriä ja vastuuntuntoisia, mutta mikään ei ole auttanut. Päähän on potkittu. Onneksi aina voi muistella lapsuuttaan, kun oli vielä El Jefe.

Tarhassa kaikki ovat yleensä vielä kingejä. Ala-asteella alkaa koulukiusaus. Varsinkin yksinäisiä, hiljaisia tai jotenkin muuten muista poikkeavia lapsia kiusataan. Yleensä he ovat myös muita älykkäämpiä ja kiusaajat muita aivan vitun paljon vähemmän älykkäitä. Tästä voitaisiin ehkä poikkeuksena mainita Alexander Stubb, joka oli käsittääkseni älykäs koulukiusaaja. Myöhemmin hän on kyllä pahoitellut sitä, että"oli mulkku". Haluaisinkin kovasti joskus tavata tämän vekkulin velikullan. Vasemmistoystävieni piirissä on toki muotia inhota häntä, mutta itse rehellisesti sanoen ihailen hänen kielitaitoaan ja sulavaa esiintymistään. Se tuo mieleen ne seurapiiriaateliset, joista Tolstoi usein kirjoitti. Kaikista Stubbin mietteistä en toki ole samaa mieltä kuin hän.

Jokatapauksessa tuo kiusaaminen ärsytti minua penskana kovasti ja välitunnilla ylensinkin itse itsestäni väkivaltaisen järjestyksenvalvojan. Aina kun huomasin, että jotain pikkupoikaa kiusattiin, kävin vetämässä kiusaajaa lättyyn. Äidinkielen tunnilla olin (omasta mielestäni) luokkani paras kirjoittaja ja kirjoitin myös runoja. Tytöt halusivat aina, että minun aineeni luettiin ensimmäisenä. Kerran eräs poika koitti irvailla siitä, että olin niin innokas kirjoittaja. Vedin häntä lättyyn ja irvailu loppui. Äitini oli minusta ylpeä, samoin isäni. Mieltäni lämmitti kovasti, kun äitini puhui minusta "omana Robin Hoodinaan". En kuitenkaan kertonut äidilleni metodeistani. Hän varmaan luuli minun puhuvan kuin Runeberg ja ongelmien ratkeavan siten. Isäni kyllä varmasti tiesi, missä mennään.

Sain pikkupoikien suojelusta usein myös jälki-istuntoa, eli jouduin seisomaan Teuvo Pakkalan ala-asteen toisen kerroksen käytävällä presidentinkuvien alla. Kieltäydyin seisomasta Kekkosen kuvan alapuolella, koska "sillä on rillit ja se on kalju". Halusin aina seistä Mannerheimin alapuolella, koska "se on sotapäällikkö". Ohi kävelevät opettajat näyttivät minulle muutaman kerran peukkua. He eivät missään nimessä kannattaneet väkivaltaa, mutta tiesivät, että joskus joku vain ansaitsee lättyynsä. Lisäksi olin hyvä koulussa. Kerran ystäväni, Rap-artisti Steen1:n äiti kertoi pojastaan, kuinka tämä oli nuorempana tuonut kodittomia ruokapöytään ja kuinka kaverit seurasivat häntä kuin presidenttiä. Tulin iloiseksi. Itsehän toin ala-asteella koulukiusattuja pikkupoikia kotiini syömään muroja ja leikkimään legoilla. Olin myös kova järjestämään kestejä, joissa tietysti itse olin aina kingi.

Yläasteella, seiskalla, eräs kasiluokkalainen poika tuli antamaan minulle "ökökastetta". Minun olisi pitänyt seisoa sotilasasennossa ja laulaa Piippolan vaaria. Vedin tuota kasiluokkalaista lättyyn ja sain jälki-istuntoa. Luokanvalvojani soitti meille kotiin ja vaati saada puhua vanhempieni kanssa. Taktisesti en pyytänyt puhelimeen äitiäni, vaan isäni. Puhelun jälkeen isäni oli silminnähden iloinen, että hänen poikansa osasi puolustaa itseään:

-Potkitko kierrepotkuja?
-Een, potkasin vaan perseelle.
-Sillä pojalla oli vissiin rannekello hajonnut?
-Joo se lensi seinään.
-Joo, no otahan ensi kerralla vähän rauhallisemmin.
-Okei.

Kerran minua isompi poika varasti polkupyöräni. Häntä en voinut vetää lättyyn, koska voimani eivät riittäneet. Rap-artisti Tuomas Kauhanen on kertonut minulle, että hän haki yläasteella aina muiden varastetut mopot takaisin. Ekalla kerralla oli joutunut tappelemaan, mutta sen jälkeen mopot sai takaisin aina puhumalla. Tuomas oli varmaan minua riskimpi. Tai no on edelleen. En myöskään tuntenut ketään polkupyöriä palauttelevaa tyyppiä, joten jouduin turvautumaan isääni. Isäni on tempperamentiltaan hyvin äkkipikainen, joka johti hänet aikoinaan omassa nuoruudessaan Helsingin kaduilla usein ongelmiin. Hän kilahti nollasta sataseen alle sekunnissa ja lähti asialle. Minuutin päästä sain pyöräni takaisin. Seuraavana päivänä koulussa pyörän varastanut poika ja hänen kaverinsa naureskelivat minulle, kun olin mennyt "kertomaan porukoille". Minua tuo naureskelu ei paljon haitannut, isäni oli kingi.

Koulukiusaus jatkui jopa lukiossa. Meidän luokalle siirrettiin rinnakkaisluokalta hiljainen lääkikseen tähdännyt tyttö. Hän oli liian älykäs ja siksi häntä oli kiusattu omalla luokallaan. Minä ja kaverini Tommi uhkasimme vetää kiusaajaa lättyyn. Ei enää kiusannut. Se ei kylläkään johtunut minusta, vaan enemmänkin Tommista, joka tunnettiin myös nimillä Rio-T ja Tommi Tyson. Hän ei nimittäin ikinä tarvinnut kahta iskua kehenkään. Minä taas olin laiha ruipelo, mutta se ei näkynyt uhoni määrässä. Jos joku asettui poikkiteloin, uhkasin aina vetää lättyyn. Olin silti edelleen hyvä koulussa. Moni opettaja olikin huolissaan siitä, että olin kympin oppilas filosofiassa ja matematiikassa, mutta näytin jengihuiveineni aivan eksyneeltä nuorisogangsterilta.

Ennen lukiota olin suojellut kiusattuja lapsia puhtaasti siksi, että koin empatiaa heitä kohtaan. He olivat yksin jätettyjä ressukoita, joille olin ainoa tuki kylmässä koulumaailmassa. Vastuuni oli siis suuri, enkä pelännyt veren makua suussani. Itseasiassa nautin siitä suuresti. Lukiossa hiljaiset oppilaat alkoivat kuitenkin kiehtomaan minua myös uudella, mystisellä tavalla. Aistin heissä usein tiettyä herkkyyttä, joka voisi tehdä heistä suuria kirjailijoita, runoilijoita tai vaikkapa taidemaalareita. Jos he vain uskaltaisivat yrittää. Juttelin usein mielelläni näiden kilttien nuorien kanssa ja nautin suuresti, jos sain heidät avautumaan. Kerran eräs poika kertoi olevansa suuri elokuvaharrastaja. Aloin lainailla häneltä elokuvia, samoin Tommi. Sama poika, joka oli kiusannut lääkikseen tähdännyttä tyttöä, oli kiusannut aiemmin myös tätä poikaa. Käsittääkseni koko yläasteen. Eipä kiusannut enää. Tuohon aikaan olimme nimittäin Tommin ja kaveriporukkamme kanssa koko kaupungin kuninkaita. Ainakin omasta mielestämme. Tuon kiusaajapojan nimi muuten oli Tero. Viimeisin muistikuvani Terosta on se, kun hän eräissä bileissä halusi vetää itseltään housut nilkkoihin, pyllistää ja tunkea sormet omaan perseeseensä. Hän oli siis oikea neropatti.

Yliopistossa ei koulukiusausta enää ollut. Kaikki olivat fiksuja aikuisia. Työelämässä taas olen kyllä törmännyt työpaikkakiusaamiseen. Jos joku on hiljainen ja alistuva, häntä aletaan heti alistamaan. Sama malli ala-asteelta toimii siis myös aikuisten maailmassa. Työpaikalla esimiestä ei kuitenkaan voi vetää lättyyn. Ei vaikka hän olisi kuinka kalju rillipäinen helppoheikki. Perkele. Pitää olla viekkaampi. Pitää olla hyvä työssään ja kunnianhimoinen. Joskus mielistelykin voi toimia, mutta itse en sille linjalle lähde. En vain kykene nöyristelyyn, koska se on vastoin luontoani. Ylimielisyys on tietenkin asia erikseen, heistä ei tykkää kukaan. Olisi kauheaa, jos huomaisin joskus käyttäytyväni ylimielisesti.

Harrastuksenani teen myös musiikkia, näyttelen ja kirjoitan runoja. En kumartele harrastuksissanikaan ketään. Ylimielinen en kuitenkaan ole. Kaveripiirissäni nautin aina suuresti siitä, jos joku kingeilee olematta ylimielinen. Haluan heti leikkimielisesti kingeillä vähän enemmän. Tuo tilanne on elegantin kaunista kuin kaksi ranskalaista aatelista miekkailemassa ruusutarhassa aamuauringon aikaan. Omituisen kaunista. Engarde.

"Le beau est toujours bizarre (Kaunis on aina omituista).
-Baudelaire (1821 - 1867)

Vapaa-ajallani leikinkin kuningasta ja ylentelen ystävistäni aatelisia ritareita. Käytämme toisistamme nimityksiä Ruhtinas, Päällikkö, Keisari, Ajatollah, Kenraali, Kreivi, Markiisi jne. Nöyristelevät ja huonon itsetunnon omaavat kaverit taas ahdistavat minua suuresti, koska tulen niin surulliseksi heidän puolestaan. Suren sitä, että he kaatavat lyhyen elämänsä viemäriin. Näen sieluni silmillä, kuinka helppo heidät on alistaa pienisieluisten ihmisten toimesta ja kuinka näistä kavereistani tulee varttumaan katkeria vanhuksia. Kuinka he eivät ikinä tule pääsemään sinne, minne pääsisivät, elleivät olisi liian nöyriä. He ahdistavat minua jopa niin paljon, etten kykene edes olemaan heidän seurassaan pitkiä aikoja, vaikka he ovat ystäviäni. Silloin tällöin koitan tsemppailla heitä, mutta tiedän hyvin, että muutos lähtee aina ihmisestä itsestään. Turha siis tsemppailla liikaa, jos joku ei tästä syty. Kaikista hienoimpia ovatkin ne hetket, kun joku tällainen ystävä onnistuu selättämään huonon itsetuntonsa ja alkaa luottamaan itseensä. Tuolloin hänen auransa kasvaa silmissä ja ilma ympärillä sähköistyy. Pari kertaa elämässäni olen tällaisen hetken saanut kokea.

En juurikaan kuuntele Cheekkiä, mutta arvostan hänessä sitä piirrettä, että hänkään ei kumartele ketään. Katkerille vanhuksille voisin todeta, että olitte kuninkaita siihen asti, kunnes aloitte kumartelemaan tyyppejä, jotka eivät sitä ansainneet. Ensi elämässä voi sitten yrittää uudestaan ja koittaa kumarrella vähemmän. Liika nöyryys ei missään nimessä siis mielestäni ole hyve. Se pilaa ihmisen elämän, estää häntä koskaan saamasta itsestään irti täyttä potentiaaliaan. Suomalaisena en tietenkään saisi sanoa näin, koska suomalaiset ovat maailman nöyrin kansa. Mutta minä en olekaan suomalainen. Olen maailmankansalainen.

Hämärän rajamailla

"Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen"
-Cicero (106-43 eKr.)

Halloween-lauantain jälkeisenä aamuna heräsin täydessä vaatetuksessa sängystäni. Katsahdin makuuhuoneen peiliin ja näin levahtaneet vampyyrimeikit. Olin siis nukkunut meikit naamalla. Tokaisin mielessäni: "sattuuhan tuota paremmissakin piireissä" ja laahustin keittämään iltapäiväkahveja. Kaivoin taskustani kuohuviinin kasteleman puhelimeni kahvinkeittimen hörähdellessä rauhallisesti taustalla.

-Halloota, onko se itse Lumikeisari?
-On on, mitäs Lordi?
-Eikai täsä, kuunneltiin Mike Rockberryn kanssa gangstaräppiä aamuseitsemään.
-No sehän meni jatkot sitten mukavasti.
-Joo eipä ollu isompia jatkoja, ku vieraat oli niin hyvissä maisteissa. Vincenzo Olavikin oli kuulemma tullut baarin portaat ryminällä alas ja saanut porttikiellon, ennenku ehti edes baariin.
-Nonii, Jokeri se edustaa aina rock'n'roll -tyylillä.
-Joo se on Hollywoodista. Sitä lähin soittelemaan, että kiitos keisari hienosta novellista. Se lämmitti sydäntä.
-No kiva jos tykkäsit.
-Mitä ne oli ne runot pitkin sitä novellia?
-Eino Leinoa. Ne oli pätkiä Aurinkolaulusta, joka tunnetaan ehkä paremmin nimellä Hymyilevä Apollo.
-Okei, loistavaa.

Vaihdoimme kuulumiset eilisistä juhlistamme ja suljin puhelimen. Viimeisinä sanoina kuulin Lumikeisarin huikkaavan kauniille yövieraalleen: "Lääkkeet! Siis lailliset lääkkeet! Buranaa.". Fanitimme kaikki kovasti Pasilaa ja eritoten Rauno Repomiestä.

Eilinen oli ollut mukava ilta. Sen oli kuitenkin kruunannut Lumikeisarin minusta kirjoittama novelli, joka kantoi nimeä "Hämärän rajamailla". Kahvia juodessani koitin kovasti miettiä, oliko kenestäkään tuntemastani ihmisestä koskaan kirjoitettu novellia? Nimenomaan positiivisessa hengessä. Negatiivisia juttuja saa tottakai lukea Internetistä aivan kenestä tahansa. Olinhan minäkin Internetin mukaan kuulunut aikoinaan Itä-Stadilaiseen puukottajajengiin, vaikka oikeasti olen ihan oululainen.

Pyhimys on kavereineen tehnyt biisin Terhi Kokkosesta. Joo, mutten tunne Terhiä. Julma-Henri on myös tehnyt kauniin laulun lapsestaan ja kyseisen lapsen olen kyllä tavannut, mutta hän ei osannut silloin vielä edes puhua. Parista muustakin tutustani on kyllä tehty lauluja, mutta mieleeni ei tullut ketään, josta olisi kirjoitettu novelli. Lumikeisarin itsestään ja minusta kertova novelli kuului muuten näin:

(lainaus alkaa:)

HÄMÄRÄN RAJAMAILLA

Novellin ensimmäinen osa: James Dean vuorille menevällä tiellä

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.

Vaikka kuinka yritän väittää vastaan, niin tiedän jo, että olen James Dean vuorille johtavalla tiellä. Mutta minä en koskaan valinnut tätä kohtaloa, vaan kohtalo valitsi minut, tai ainakin jotain sellaista yritän itselleni selittää. Tämä kaikki voi kuulostaa järjettömältä ajatuksenjuoksulta, mutta sitä se varmasti onkin; olen kännissä. Olemme menossa Lion De La Vegan kanssa Waasaan Kuningas Pähkinän luokse. Kyllä, elämääni on tullut omituisilla nimillä siunattuja ihmisiä; Leijona, Kunkku P, Setä Tamu, jolta saa vain likaista rakkautta… Ja itse olen James Dean vuorille johtavalla tiellä ja laitan kaasun pohjaan katoku mä en meinaa olla chicken! Maisemat vaihtuu, Jaska aukaisee ikkunaa ja polttaa sätkän niin, että kipinöi. Hänen ilmessään on jotain tuttua; se on niin rauhallinen, niin rauhallinen että rauhoittaa minutkin, miehen jota eivät myrskytkään rauhoita. Tämä tilanne muistuttaa minua jostain, ja se häiritsee kovasti, että en muista mistä.

Novellin toinen osa: Pakollinen seksuaalisviritteinen kohtaus

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.

Seisoin Jaskan kartanon kuistilla, hämärästä iskeytyy savu kasvoja vasten. Hän seisoo minua liian lähellä. ”Mä en saisi tehdä tätä.” Hän kuiskaa. ”Mä oon aina ollut rehellinen tyttöystävä.” Nurmikolla makaa muutama juotu oluttölkki, sisältä kuuluu musiikki. Kukkola soittaa Oasista, lemmenkappaleita, lemmenkipeille ihmisille. Mä olen lemmenkipeä delfiini, mä olen kuu ja taivas ja sun lempeä vailla beibi, mutta mitä siitä, niin mietin. Nainen ottaa askeleen lähemmäs, nyt hän todellakin on jo liian lähellä. Sivusilmällä näen kun venetsialaisten tulet syttyvät yhä kovempaan liekkiin. Hän tulee lähelle, hän tulee liki… ”Jos olet aina ollut uskollinen, niin älä hölmöile nytkään.” Kuulen itseni sanovan. Myöhemmin illalla näen kun hän suutelee toista miestä.

Novellin kolmas ja viimeinen osa: Kesä 2014

Ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla Jaakon Kartanon rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan? Oi, ootteko silloin te uneksineet
utuneitoa tummatukkaa,
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa? // Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Seisomme Jaakon kanssa saunan terassilla. Jatkot olivat ja menivät, lämmitimme sen jälkeen saunan, avasimme Yozon. Rinta rinnan katselemme rauhassa kuinka tuuli käy puiden latvoissa ja aurinko nousee... Ja juuri kun olen sanomassa hänelle jotain siitä kuinka ”Horisontti on rannoista kaunein” huomaan hänen rauhallisen ilmeensä ja vaikenen. Ja niin hänen olemuksensa rauhoittaa minutkin, miehen jota ei pitänyt myrskytkään rauhoittaa. Siinä me olemme; tässä maailmassa, näiden ilmakehien alla, kahden pimeyden välissä ja kun oikein tarkkaan katson niin kaikki on hyvin ja on tapahtunut paljon hyvää. Jaakko nostaa shottilasit, kippistelemme, enkä voi olla ajattelematta, että tämä on helvetin hienon ystävyyden alku.

(Lainaus päättyy.)

#Lumikeisari

Huh. En edelleenkään tuntenut henkilökohtaisesti ketään ihmistä, josta olisi kirjoitettu novellia, jota olisi mukava muistella. Ystäväni Stenkka oli kyllä kirjoittanut kokonaisen kirjan, mutta sen hahmot olivat fiktiivisiä. Äitini ystävä, Finlandia-palkittu Hannu Väisänen, oli kirjoittanut elämästään useita kirjoja, mutta minä en niiden hahmoja tuntenut. Isoisoisäni Urho Karhumäki oli jopa kirjallisuuden olympiavoittaja Berliinin Olympialaista vuodelta 1936, mutta so what? Hän oli tuolloin ottanut kultaa taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa, mutta se ei liittynyt mitenkään minun tuntemiini ihmisiin. En elänyt vuonna 1936.

Kahvikupin loputtua kaadoin uuden ja istahdin olohuoneen sohvalle. Tyhjiä pulloja oli kaikkialla, eli kohta olisi aika alkaa siivoamaan. Mutta ei vielä. Halusin vielä hetken ihmetellä tilannetta. Kun minusta joskus aika jättäisi, ei vuosikymmenten päästä kukaan edes muistaisi, että olen koskaan edes elänyt. Lumikeisari oli kuitenkin kirjoittanut novellin, joka eläisi bittiavaruudessa maailman loppuun asti. Tavallaan hän oli siis tehnyt minusta ikuisen. Olinko siis Ciceroa lainatakseni käyttänyt elämäni hyvin?

Vuosisatojenkin päästä ufotyypit voisivat lukea tuota novellia ja ihmetellä, että joskus muinoin oli elänyt mies nimeltä Lion de la Vega. Mies, joka oli niin rauhallinen, että rauhoitti jopa miehen, jota myrskyjenkään ei pitänyt rauhoittaa. Varmaan aika rauhallinen kaveri. Lisäksi joku ajatteli hänen ystävyyttään hienona asiana. Damn. Päätin, että joku päivä kirjoittaisin Lumikeisarista vielä hienomman novellin. Lähettäisin hänelle ikuisuuteen vievän ystävänsuudelman. Itsellänihän ei ole mitään homoja vastaan, tyylikkäitä ihmisiä kun ovat, mutta en silti lähettäisi tuota suudelmaa "silleen homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla".

#Ikuisenelämänantavasuudelma

Kuohuviiniä ja kepposia

"Minä en edes asu tässä hotellissa
Olin vaan saattamassa naista jonka alushameen olkanauha
Ja kesken kaiken keskelle katua
räjähtää Elvis Costellon ikkunastapaiskaama televisio"
-Arto Melleri: Nightlife

Pikkupoikana soitin usein ilmakitaralla Bruce Springsteeniä. Olin saanut kasetin isoveljeltäni, joka kuunteli Kissiä. Soitin ilmakitaralla myös Kissiä. Gene Simmonsin naisseikkailuista en tietenkään tajunnut mitään, mutta hänellä oli silti tosi siisti maski.Tunsin itseni cooliksi, kun skulasin skebaa peilin edessä. Välistä, jos kukaan ei ollut kotona, saatoin jopa intoutua huutamaan: "Good Night Tokio! Fuck you!". Välistä nojailin eteisen naulakkoon ja soitin ilmakitaraa kieli suusta roikkuen. Olin juuri oppinut lukemaan ja Karjasillan kirjastossa olin musiikkilehdestä lukenut Andy McCoyn seikkailuista Japanissa. Koulussa välitunnilla isommat pojat olivat myös kertoneet minulle Andyn olleen kerran Japanissa niin sekaisin, että hänet oli keikalla pitänyt sitoa tolppaan, jotta hän pysyisi pystyssä. Eteisen naulakko oli minun tolppani. Rokkistarat tekivät myös keppoisia, joita normijampat eivät voi tehdä. Rakastin kepposia. Oli vain yksi henkilö, joka oli vielä rokkitähtiäkin coolimpi. Hän oli James Dean.

Yläasteella mietin kuumeisesti, mitä musiikkia ihastukseni kohteena olleet tytöt kuuntelivat. He kuuntelivat lumilautapunkkia. Myös minä aloin kuunnella sitä. Pian tämän jälkeen kuitenkin huomasin, että räppärit olivat vielä coolimpia. Aloin kuunnella räppiä. Monen sattuman kautta aloin tehdä sitä myös itse.

Parikymppisenä sain ensimmäisen levytyssopimukseni. Bändimme oli suurella saksalaisella levy-yhtiöllä yhdessä Scooterin, Sash!:in ja Norah Jonesin kanssa. Sekin tuntui coolilta, vaikka emme olleet myyneet vielä levyäkään. Minun lisäkseni bändiini kuului kolme Kosovon albaania, jotka eivät juoneet alkoholia. Jos keikkapalkkamme oli siis esimerkiksi ruokaa ja kaksi koria kaljaa, niin pojat saivat ruoan ja minä sain kaljat. Se sopi minulle erinomaisesti. Matkalla keikkapaikalta toiselle he saattoivat pysähtyä maantienvarteen, levittää rukousmaton nurmikolle ja kumartaa Mekkaan päin. Minä istuin Toyota Corollan takapenkillä Dr.Dre luureissani ja kumosin oluitani, miettien mitä ovelaa keksisin seuraavassa kohteessamme. Hähää.

Karjaalla Faces-etnofestivaaleilla tapasimme Pelle Miljoonan. Kosovolaiset bändikaverini eivät häntä tunteneet ja kerroin heille Pellen olevan kingi. Gani meni juttelemaan hänelle ja meillä muilla oli hauskaa. Gani jutteli Pellelle suomeksi, Pelle poltteli röökiä ja vastaili englanniksi. Hän oli oikein mukava ja maanläheinen mies, mutta ei ulkomaalaisen näköiselle nyrkkeilijälle jutellessaan ilmeisesti tajunnut tämän puhuvan täyttä suomea. Gani oli tuohon aikaan kova nyrkkeilytähti ja oli pudottanut tulevia suomenmestareita ensimmäisessä erässä. Kutsuimmekin häntä rautanyrkiksi. Nyrkkeilypiireistä Gani tunsi hyvin Sami Elovaaran, joka taas oli ainoa suomalainen nyrkkeilijä, jota vastaan edesmennyt Tony Halme ei suostunut ottelemaan. He olivat liian hyviä ystäviä. Luonteeltaan Gani oli kuitenkin hyvin lempeä ja ihmettelikin kovasti, miksi Pelle ei puhunut hänelle suomea. Who knows. Samoilla festivaaleilla tutustuin myös pariin nuoreen algerialaispoikaan, joista vielä tulisi ystäviäni.

Torniossa esiintyessämme GreenLine -discossa laitoimme vahingossa koko baarin remonttiin. Ihmiset yleisössä tönivät toisiaan ja syntyi joukkotappelu. Baarijakkarat lentelivät tiskin yli särkien peilejä ja pulloja, ihmiset kirkuivat ja "Here we go, check the flow!" pauhasi ämyreistä. Vuosia myöhemmin koimme samanlaisen "villin lännen hetken" myös Stenkan kanssa esiintyessämme legendaarisella East Clubilla. Tuolloin ämyreistä pauhasi "Viinaa, huumeita ja väkivaltaa".

Jatkoilla juttelimme Jukka Pojan kanssa ja tämä kysyi ystävältäni, miksi tämä kutsui itseään Gangstaksi? Jukka Poika kertoi tekevänsä musiikkia iloisista aiheista, jotta ihmisillä tulisi hyvä mieli. Hän halusi tuoda valoa ihmisten elämään. En aivan tajunnut tätä. Snoop Eastwood nimittäin kertoi tarinoita kaduilta ja niinpä kerroin minäkin. Jukka Poika oli kuitenkin ilmeisesti aikuistunut ennen meitä. Nykyään tajuan häntä oikein hyvin. Jukka Poika antoi kaverilleni myös Soul Captain Bandin levyn. Kaverini pyysi häntä signeeraamaan sen Gangsta-Gzimille.

Torniossa meillä oli muutenkin hyvin hauskaa. Lämmitellessämme Nylon Beatia saavuimme paikalle jo edellisenä iltana. Esitimme olevamme Hollywoodista, emmekä puhuneet kuin englantia. Saimmekin rokkitähtien kohtelun. Sain rauhassa heilua hotellin aulassa kylpytakki päälläni, sikari suussani ja kuohuviinipullo kädessäni. "Excuse me mister, you need to wear clothes in here". "Yea yea, I was just looking for sauna". Pääsin myös kiilaamaan muita saunavuoroissa, vaikken edes käynyt saunassa. Seuraavana iltana esittäydyin kitaristi Marzi Nymanille rock-tähtenä. Hän naureskeli lempeästi. En onnistunut siis naruttamaan häntä. Mieleni teki kuitenkin laulaa. Marzi tunsi serkkuni ja soitteli minulle kitaraa minun juodessani kuohuviiniäni ja lauleskellessani.

Kerran olimme esiintymässä suurilla kymmenien tuhansien ihmisten juhannusfestivaaleilla Vaasassa. Olimme pienin nimi ja saimme aloittaa illan. Meidän jälkeemme oli Kapasiteettiyksikön ja Flegmaatikkojen vuoro. Fintelligens esiintyi vasta yöllä, koska heillä oli jo hittejä. Cheek tunnettiin omakustanteistaan tuolloin vasta Lahdessa.

Jokatapauksessa pääsin siis heti alkuillasta kumoamaan alkoholijuomiani. Scooterin esiintyessä päälavalla olin jo hyvin iloisella tuulella ja kuohuviinipullo kädessäni sain nerokkaan idean. Päätin kiivetä itsekin päälavalle. Järjestysmiehet katsoivat artistipassiani, eivätkä minua estelleet. Bändi esitti juuri hittikappalettaan "How much is the Fish?". En kuitenkaan ehtinyt sekoilemaan itse esiintymislavan puolelle, sillä backstage vaikutti huomattavasti mielenkiintoisemmalta. Scooterin tanssitytöt olivat nimittäin juuri vaihtamassa vaatteitaan. Alasti siis. Liityin heidän seuraansa gangstabandana päässäni ja aurinkolasit silmilläni. Oli pilkkopimeää, mutta ne kuuluivat asusteisiini. Nämä saksalaiset tanssitytöt hihittelivät minulle ja tunsin olevani maailman huipulla. Keikan jälkeen Moon-TV:n televisioryhmä tuli haastattelemaan minua pinkit turkikset yllään. Fuck yeah rock'n'roll!

Hotellilla en päässyt huoneeseeni, koska yksi bändikavereistani sekä DJ:mme olivat löytäneet pari villiä naista ja vallanneet huoneen itselleen. Kujtimin ja RK-62:n kanssa päätimme siis jatkaa keppostelua ja poltimme röökiä palohälyttimen alapuolella. Palohälyttimet ampuivat ulvomaan. Hähää. Tätä seuranneet minuutit olivat surrealistisuudessaan ikimuistoisia.

Sekä Saffri Duon että Sash!:in tanssitytöt juoksentelivat alasti hotellin käytävillä ja huusivat: "Hotel is on fire!". Mekin juoksentelimme edestakaisin käytävillä ja huusin tytöille takaisin: "Ecuadooooor!". Emme voineet lakata nauramasta. Meillä oli lystiä. Hämärästi muistelen myös pienen Uniikin juoksennelleen käytävällä. Tästä en kuitenkaan voi mennä sataprosenttiseen takuuseen, koska olin aika heikossa hapessa.

Muutaman minuutin päästä hotellin pihaan kurvasi jättimäinen paloauto. Tätä en ollut ottanut huomioon. Tiesin, etteivät kaverini Oulussa ikinä uskoisi tilannetta, ellen sitä taltioisi. Niinpä kävin hakemassa kameran ja pyysin kaveriani ikuistamaan sen hetken, kun minä kiipeäisin paloauton katolle ja takoisin rintaani kuin King Kong. Saimme haluamamme kuvat. Seuraavana aamuna olimme hyvin noloina, kun levy-yhtiömme markkinointiassistentti piti meille saarnaansa. Meidän pitäisi kuulemma opetella käyttäytymään kuin aikuiset. En kyllä yhtään tajunnut tätä saarnaa. Whatta fuck, miksi rokkitähdet muka käyttäytyisivät kuin aikuiset? Eikö koko idea rokkitähteyden ympärillä ollut juuri se, että normaalit säännöt eivät näitä luonnonlapsia sitoneet? Ai niin, emmehän me vielä olleet tähtiä. Emme sellaisiksi myöskään tulleet, mutta hauskaa meillä oli.

Bileet, kuohuviinin juonti ja keppostelut jatkuivat seuraavana päivänä. En kuunnellut Rasmusta, joten päätin seikkailla telttailualueella. Rick Loverin ja Pertun kanssa kävimme myös lyömässä kilpaa nyrkkeilypalloa. Houkuttelin erään kuvankauniin naisen kanssani auton takapenkille polttelemaan röökiä. Suurimman kepposen tein kuitenkin itselleni, sillä olin hieman päissäni ja sytytin vahingossa oman valkoisen tuulitakkini tuleen. Tämän jälkeen tipuin auton avoimesta takaovesta nurmikolle, oksensin ja sammuin. Kun aamuyöstä heräsin auton takarenkaan vierestä, olin hetken aikaa hyvin ymmälläni. Missä olin? Saatuani toimintakykyni takaisin lähdin suunnistamaan kohti hotellia. Aurinkolasit päässäni en kuitenkaan nähnyt eteeni kovin hyvin ja usein tipahdinkin ojaan. Hotellilla bändikaverini nauroivat tuhlaajapojan kotiinpaluulle. Olin kyllä missannut villit hotellijatkot, mutta ainakin olin taas saanut ikimuistoisen tarinan kerrottavaksi lapsenlapsilleni. Lisäksi pääsimme samalle Dance, Rave and Hiphop -kokoelmalle yhdessä Scooterin, Caaterin, Sash!:in ja kumppaneiden kanssa. Olen kuin olenkin siis myynyt kultaa, vaikka en siitä penniäkään netonnut!

Ensimmäinen sinkkumme floppasi, eivätkä tuottajavelhomme osanneet taikoa meille uusia hittejä. Tilannetta olisi tietenkin helpottanut, jos olisimme itse osanneet säveltää musiikkiamme. Emme kuitenkaan osanneet. Osasimme vain räpätä, tapella ja rakastaa. Saimme siis kenkää lafkalta. Se ei kuitenkaan minua haitannut, sillä minulla oli jo uusia suunnitelmia. Aiemmin olin ollut Lion-J. Olin päättänyt alkaa suomenkieliseksi artistiksi...

Tämän jälkeen seikkailuni ympäri maailmaa vain yltyivät. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Luin hiljattain Internetistä, että asun nykyään kuulemma Opaalin kanssa Thaimaassa. Opaali olisi siellä paikallinen pirikeisari ja minä suunnittelisin yhteislevyä hänen kanssaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Suunnittelen yhteislevyä oululaisen Vincenzon Olavin kanssa, joka ei ole pirikeisari, vaan oululaisen sleazerock-bändin rokkikukko. Lisäksi käyn aivan normaalissa päivätyössä, koska ainoastaan pirikeisareilla on varaa vetäytyä loppuelämäkseen huvilalle Thaimaahan.

https://www.facebook.com/liondelavegaandvincenzoolavi?ref=hl

Luin myös, että minua on ammuttu käsiaseella rintaan ja että luotiliivit pelastivat henkeni. Fuck yeah rock'n'roll! Minua ei myöskään ole puukotettu hengiltä. Suomen suosituimmalla nettikeskustelufoorumilla eräs fanini kyseli, olenko todellakin kuollut. Vastaus kuului: "Ei se kuollut taida olla, eros vaan levy-yhtiöstä 2010 ja lopetti räppäämisen, nykyään se on kuulemma kyttä". Pääsin siis poliisikouluun. Youtubessa erääseen lauluuni, jota on muuten kuunneltu lähes miljoona kertaa, liittyvässä keskustelussa minun on myös epäilty palaneen hengiltä tulipalossa, joka oli vaatinut useita ihmishenkiä. Vaikka olenkin ollut hieman aikaa pimennossa, en silti ole kuollut. Olin juomassa punaviiniä Juan Manuel Barroson kabineteissa Brysselissä. Tästä kerron kuitenkin lisää varmaan vuosikymmenten päästä ilmestyvässä muistelmateoksessani, jonka ajattelin kantavan nimeä "Voiko todellisuus olla tarua ihmeellisempää?". Voi. Aika helpostikin. Uskoo ken tahtoo. Silti haluaisin muistuttaa erään artistin kymmenen vuotta sitten todenneen, kuinka "ihminen on peto, perusvaisto tappaa / ja kyl tosistoorit aina sadut hakkaa".

Ystäviä, vuosia ja elämäniloa

Noniin, ei siinä mennyt kuin kymmenen vuotta. Sain nimittäin vihdoin kirjoitettua levyllisen verran tarinoita, joihin olen tyytyväinen. Stenkka tulee loppukuusta studioguruksi ja nauhoitamme nämä tarinat  vinyylin muotoon.

Edellisiin tarinoihini en ollut tyytyväinen. En tuolloin ollut vielä tarpeeksi hyvä satusetä. Siksi jätin ne vuonna 2010 julkaisematta. Myös aiheet olivat ahdistavia. Uudet tarinani mahtuvat seuraavan albumitittelin alle: "Ystäviä, vuosia ja elämäniloa". Stoorit kertovat taiteista, punaviinistä, elämän valoisasta puolesta, rakkaudenkaipuusta, ihanista naisista, masennuksesta selviämisestä, ratkiriemukkaista hetkistä sekä niistä ystävistä, jotka ovat vielä elossa. Mielessäni en silti tule koskaan unohtamaan niitä, jotka eivät enää ole. Rakkaat ystäväni, joita en saanut pidettyä elontiellä. Me näemme vielä siellä toisella puolella, vaan emme vielä.

Mikko, kun uinuit pois, olin hyvin surullinen. Muistelen edelleen niitä hauskoja hetkiä, kun leikimme toisiamme. Ihmiset sekoittivat meidät toisiinsa ja usein leikin sinua. Jos joku alkoi humalassa aukomaan päätään, sanoin: "Äläpä mussuta tai mun isoveli vetää sua kohta lättyyn.". Lopettivat mussuttamsen. Myös sinä leikit minua. Kun ihmiset kyselivät, että milloin tulee uusia tarinoita, vastasit: "Syssymmällä".

Tiedän kyllä, ettet olisi halunnut vielä lähteä. Ehkä sydämesi vain pysähtyi surusta. Myös minun sydämeni on meinannut pysähtyä surusta ja tiedän miltä se tuntuu. Hirveältä. Viimeisen kerran näin sinut elossa omilla syntymäpäivilläni ja silloin olit kuitenkin hyvin iloinen. Sellaisena tulen sinut aina muistamaan. Iloisena luonnonlapsena.

Eräs torstai-ilta

"On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla ehdottomasti raitis."
-Juhani Aho (1861 - 1921)

Jokunen viikko sitten, ennen lumen tuloa, päätimme ystävieni kanssa järjestää viikonloppuna syystalkoot pihallani. Torstaina, pari päivää ennen lauantaiksi suunnittelemiani talkoita, ystäväni Hank Moody soitteli ja ehdotti "ennakkotalkoita". Se kuulosti hyvälle idealle ja päätimme alkaa Hankin kanssa hommiin.

Etevänä puutarhurina Hank leikkeli ruusupensaiden oksia ja minä haravoin. Korkkasimme myös yhden oluen. Kumpikin. Sekä Jaloviina-pullon. Veljeni Pjotr kävi autolla ostamassa lisää juotavaa, kun olimme tyhjentäneet Hankin talkoojuomiksi tuoman six-packin. Kaikenaikaa ideana oli kuitenkin "ottaa nätisti". Jatkoimme haravoimista ja paikalle ilmestyi myös Liikemies Joel sekä entinen jääkiekkoilija, nykyinen rokkari Vincenzo Olavi. Illan hämärtyessä päätimme siirtyä sisätiloihin kehumaan toisiamme. Tarinoimme ja laskimme leikkiä. Välistä kumosimme snapsin, toivoen hyvää porovuotta Lappiin. Hank lausui runoja.

Vincenzon rakas tyttöystävä oli kuitenkin jätetty yksin keskustan kerrostaloasuntoon ja pian päätimmekin liittyä hänen seuraansa. Tässä vaiheessa ainoa ajokunnossa ollut talkoolainen oli veljeni Pjotr. Hän siis ajoi meidät Vincenzon convertiblellä kaupunkiin ja seuraavaksi kävimmekin hänen jääkaappinsa antimien kimppuun. Liikemies Joel kiskaisi päälleen lattialta löytämänsä pantteripaidan ja olalleen Vincenzon vaaleanpunaisen kitaran. Tuolla hetkellä tiesin, että illasta olisi tulossa legendaarinen.

Kuuntelimme Vinnyn levyhyllystä löytyviä aarteita, kuten Guns'n'Roses'ia, Hurriganesia ja Hanoi Rocks'ia. Vincenzon juomat loppuivat alta aikayksikön. Lisäksi mies juo kakkosolutta. Olimme saaneet jo kammettua itsemme myötätuulen puolelle ja päätimme jatkaa iltaa tilataksilla Karjasillalle. Siellä määränpäänämme oli legendaarinen lähiökuppila Karjatupa.

Perillä tilasimme pullon kuohuviiniä, pullon Jaloviinaa ja monta pulloa siideriä. Minua ilmeisesti kiellettiin ampumasta korkkia mihinkään, mutta Vincenzo agitoi minua sankaritekoihin tyylin "Vittu ammu vittu!". Korkki lensi kattoon ja tipahti minua päähän. Eipä aikaakaan, kun joukkoomme liittyi myös Groupie High Schoolin rumpali Mike Rockberry täysissä meikeissä. Hän oli myös lakannut kyntensä. Baarin omistaja hoksasi heti kyseessä olevan rokkikukon ja lähti lähestymään meitä rahatukko kourassaan. Kuin yhdestä suusta totesimme "Fuckin' A, mayn!" ja kävimme pullojen kimppuun. Sillä aikaa, kun baarin omistaja värväsi Modern Day Cowboysin keikalle Karjatupaan minä yritin muistaakseni selittää Hankille eksistentialismin syvintä olemusta. Siinä epäonnistuen.

Maailmankuvani alkoi hämärtyä jo tuossa vaiheessa iltaa. Porukan fiksuin, eli Liikemies Joel, liukeni paikalta tietäen, että perjantaina olisi taas työpäivä. Me muut emme tätä tajunneet. Ilosta hihkuen totesin vain ystävilleni: "kohtuus nautinnossa on kirjava kuin tikka puussa". En muista kuka niin aikoinaan totesi, mutta mielestäni se sopi tuohon hetkeen kuin nakutettu. Jatkoimme siis lasien kilistelyä ja toistemme selkään taputtelua. Muuten olisimme pelanneet myös lautapelejä, mutta se ei onnistunut. Vincenzo nimittäin makasi pöydällä ja muisteli jääkiekkovuosiaan Oulun Kärppien A-junnuissa yhdessä Juhi Aaltosen, Kertsi Keräsen ja Pose Alikosken kanssa: "jääkiekko oli kyllä mahtavaa, kun sai hakata ihmisiä mailalla!". Vincenzo kävi aikoinaan kovan taiston Juho Kerästä vastaan jäähypörssin voitosta. Ja voitti. Italiaksi tähän voisi todeta: Venni, Vetti, Vecci. Myös veljeni Pjotr oli päässyt Karjatuvassa vauhtiin ja uhosi laulavansa karaokea. Hän oli opetellut tuon jalon taidon kirsikkapuiden kukinnan aikaan, eli tänä keväänä, Japanin Osakassa.

Loppuillan liikuin erään laulun sanoja tapaillen "hämärän rajamailla". Muistan kuitenkin pätkiä. Muistan, kuinka tepastelimme rehvakkaasti uuteen taksiin ja otimme suunnaksi keskustan Wingerin. Muistan myös mutisseeni edesmenneen Arto Mellerin sanoja siitä, kuinka herrasmiehet ottavat vastaan vain ikuisia porttikieltoja. Mahdollisesti meitä pyydettiin siis kohteliaasti poistumaan. En muista tarkkaan.

Wingeriin saavuttuamme olimme taas vesiselviä ja tilasimme lisää juotavaa, kuten pari pullollista kuohuviiniä sekä kannullisen kossuvissyä. Painoimme turbonapin pohjaan, koska höyryillä köröttely tuntui siinä tilanteessa hienon illan tuhlaukselta. Välistä joimme taas hyvälle porovuodelle Lapissa. Välistä joimme rakkaudelle ja välistä elämän kauneudelle. Hedonistien ympäröimänä tunsin oloni kodikkaaksi, eikä minunkaan tarvinnut esittää. En lausunut Einoa Leinoa, kuten "kell' onni on, se onnen kätkeköön", vaan enemmänkin lausahduksia tyyliin "vain rajalla käynyt tietää, missä on keskitie".

Raskas työpäivä sekä ruumiillinen työ pihatalkoissa oli kuitenkin väsyttänyt raavaan miehen. Nukahdin. Myös Vincenzo meinasi nukahtaa, vaikkei hän edes osallistunut lehtien haravointiin. Miia talutti hänet kotiin. Myös minut saateltiin ystävieni toimesta kotiini nukkumaan. Olin niin syvässä unessa, että jalkani eivät kantaneet, joten itseasiassa minut kannettiin kotiin. Rakas veljeni Pjotr jopa huomaavaisesti riisui kenkäni jalastani ja peitteli uupuneen miehen unten maille. Kiitos sinulle siitä.

Jollain ilveellä nämä sankarit päättivät jopa jatkaa vielä illan viettoa ja ottivat seuraavaksi kohteekseen Jumprun. Tuolla ilta loppui kuitenkin kohtuullisen nopeasti, sillä Hank Moody oli hukannut lompakkonsa. Myös Mike Rockberry oli hukannut lompakkonsa. Vincenzo tyttöystävineen oli jo nukkumassa ja Pjotr köyhä historioitsija. Liikemies Joel puolestaan oli kohta jo töissä. Joka tapauksessa ilta oli mitä loistavin ja tarjosi meille kaikille varmasti paljon hienoja muistoja. Ah elämän kauneutta. Vielä kun muistaisi ne Juhani Ahon viisaat sanat, joilla tämän blogin aloitin, sillä tippa ei tapa, mutta ämpäriin voi hyvinkin hukkua. Moni on itseasiassa hukkunutkin.

"niinä varhaisina päivinä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia."

Näin kirjoitti aikoinaan Ernest Heminway klassikkoteoksessaan Nuoruuteni Pariisi, jossa hän muisteli kirjailijanuoruttaan 1920-luvun Pariisissa. Nuo sanat olivat niin äärettömän kauniit, että muistan tänäkin päivänä, kuinka kyyneleet kostuttivat silmäkulmani sillä hetkellä, kun tajusin nuo sanat lukeneeni. Tämä tapahtui eräänä marraskuisena iltana vuonna 2003. 

Kun silloinen tyttöystäväni palasi baarista kotiin, luin nuo sanat myös hänelle. Nuori ja kaunis tyttöystäväni kuitenkin ärsyyntyi niistä. Ilmeisesti hän ei vielä tuolloin ollut sinut itsensä kanssa ja käänsi keskustelun siihen, että luulenko olevani parempi kuin muut, kun luen vain ns. "hienoja kirjoja"? Miksi en lue teoksia kuten Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä tai Juoppohullun päiväkirja? Olin tuolloin kuitenkin vasta hieman yli vuotta aiemmin löytänyt uuden salaperäisen maailman. Maailman nimeltä kirjallisuuden maailma. Maailman, jossa pystyin elämään satoja jännittäviä elämiä rinnakkain nykyisen elämäni kanssa, jossa olin osa-aikainen puhelinmyyjä. Maailman, johon oven minulle avasivat maailmanhistorian suurimmat sanasepot kuten Voltaire, Dostojevski, Tolstoi, Fitzgerald ja kumppanit. Tuo maailma oli niin kaunis ja niin täynnä uskomattomia mahdollisuuksia, että usein itkin onnesta saadessani uuden kirjan käteeni. Kätkin kuitenkin kyyneleeni muilta, sillä minäkään en ollut sinut itseni kanssa. Samaan aikaan suuren onnen kanssa minua myös harmitti suuresti. Tuo maailma, jonka olin löytänyt kesällä 2002, oli kaiken aikaa ollut olemassa ja ovi jopa raollaan, koska suuresti arvostamani isäni ja äitini olivat jo pienestä asti kehottaneet minua lukemaan. Nuorempana olin kuitenkin kieltäytynyt ja päättänyt kuunnella mielummin rokkia. Rokkia kuuntelen edelleen, mutta nykyään myös luen. Minun täytyi vain avata ovi itse.

Nyt tuo ovi on ollut auki jo yli 10 vuotta ja nuo vuodet ovat olleet elämäni parasta aikaa. Olen asunut Helsingissä, Lapissa, Andalusiassa, Brysselissä ja Oulussa. Olen oppinut paljon hienoja asioita normaalissa arjessani. Samaan aikaan olen kuitenkin iltaisin pystynyt olemaan arrogantti kreivi Ranskan sekä Italian ja välimeren saarilla, ilman aitoja ystäviä elävä ja siksi lähimmäisiään käräyttelevä kätyri 1800-luvun lopun Venäjällä, Frederico Garcia Lorcan paras kaveri tai, niin halutessani, vaikkapa petollinen nainen. Tämän ovat minulle mahdollistaneet Dumas, Gorki, Neruda ja Flaubert. Nuo suuret sielut puhuvat minulle haudan takaa päivittäin. Halusin tutustua ensiksi heihin. Jälkeenpäin olen tutustunut myös teoksiin Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä ja Juoppohullun päiväkirja. Pidin kummastakin teoksesta paljon, ne olivat mielestäni oikein hauskoja. Silti Nuoruuteni Pariisi on minusta edelleen sata kertaa parempi ja sen olen lukenut monesti kannesta kanteen.

Lähes 10 vuotta eromme jälkeen juttelin taannoin myös entisen tyttöystäväni kanssa. Sain käsityksen, että hän oli löytänyt sisäisen rauhan. Hän oli suloisen tyttölapsen äiti ja pahoitteli aiempaa käytöstään sekä sitä, että oli, omien sanojensa mukaan, "projisoinut oman pahanolon tunteensa minuun". Sydäntäni lämmitti suuresti kuulla tämä. Hän oli edelleen kaunis, hyvin kaunis. Todennäköisesti yksi kauneimpia naisia, mitä olen koskaan tavannut. Toivonkin hänelle kaikkea hyvää hänen tulevassa elämässään, elämässä missä vain taivas on rajana. Sitäpaitsi nykyään ihmiset käyvät avaruudessakin.

Ah, sain elämäni ensimmäisen blogini kirjoitettua. Kohta Larry Hollywood saapuu kotiini ja yhdessä alamme työstää laulua nimeltä "Rakkautta ilmassa". Samalla ajattelin siivoilla pöydiltä tyhjät kuohuviinipullot, tyhjät jaloviinapullot, tyhjät hiuslakkapullot, tyhjät kokistölkit, rutatut runoarkit ja varsistaan katkotut punaiset ruusut. Kaiken tässä henkien maailmassa silmälle näkyvän materian, jonka Mike Rockberry, Paha Pappi, Vincenzo Olavi, Andy ConTio, Lumikeisari sekä elämän kauneudesta humaltuneet naiset kotiini jättivät viime viikonlopun Halloween-juhliemme hiivittyä salakavalasti ajasta ikuisuuteen. Sillä "vieras on virta ja vieras on vene, eivät ne aina unelmies uomia mene". Ei siis auta kuin soutaa outoa venettä outoon veteen. Fuck yeah rock'n'roll!