keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Minä olen belgialainen

"Ellei teillä itsellänne, herra, olisi ahneutta, ette saisi kansaa varastamaan vaikka varastamisen palkitsisitte."
-Kunfutse

Minä olen belgialainen. Minä olen kuitenkin myös Syyriasta, Irakista, Iranista, Libyasta, Kiinasta, Afganistanista, Amazonin sademetsistä, Kongosta, Nigeristä, Nigeriasta, Tunisiasta, Algeriasta, Jemenistä, Koreasta, Japanista, Kuubasta, Meksikosta, minä olen intiaani Amerikasta, juutalainen, kiinalainen, minä olen Norsunluurannikolta sekä Etelä-Afrikasta. Erityisesti olen Vietnamista. Minusta nuo kansalaiset ovat nimittäin kaikki ihmisiä ja he ovat kärsineet vääryyttä ja se on minusta väärin. Vietnamilaiset rekrytoivat muuten viidakkosissejä jopa lapsistaan ja mummoistaan ja estivät maailman suurinta sotakoneistoa kukistamasta heitä. Joskus epätoivoinen tilanne nimittäin vaatii epätoivoisia tekoja. Epätoivoisilla teoilla he tekivät mahdottomasta mahdollista.

No miksi minä olen näin sekaisin, etten tajua oikeasti olevani vain ylpeä suomalainen? No se johtuu minun äidistäni ja minun isästäni. Kun nimittäin olin pikkupoika ja sain ensimmäisen nallipyssyni, niin aloin heti leikkimään länkkäriä, joka ampui "ilkeitä punanaamoja". Vanhempani puuttuivat kuitenkin samantien peliin ja totesivat, että pikkujäppinen on nyt katsonut ihan liikaa Hollywoodia ja tajunnut koko keissin väärin. Intiaanit olivat oikeasti "hyviksiä" ja länkkärit "pahiksia". Noh, minä rakensin jousipyssyn ja aloin ampumaan länkkäreitä. Ja minusta muuten kaikenlainen patriotismi ja isänmaallisuus on ihan perseestä. Me olemme kaikki maailmankansalaisia ja mielestäni ihan samanarvoisia.

Lopuksi haluaisin vielä todeta, että vanhemmilla on aika suuri vaikutus lastensa ajatusmaailmaan. Jos vanhemmat ovat patriootteja, niin kyllä ne lapsetkin ovat. Jos vanhemmat taas ovat vaikkapa ku-klux-klaaneja, niin aika suurella todennäköisyydellä myös lapsista tulee ku-klux-klaaneja, ellei joku muu heitä pelasta ennen sitä.




sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Elä joka hetki

"Kun ihminen on menettänyt kaiken, eikä hänellä enää ole toivoa, on elämä häpeä ja kuolema velvollisuus.

Mies, joka melankolian puuskassa tappaa itsensä tänään, olisi halunnut elää jos olisi odottanut viikon."
-Voltaire (1694-1778)

Kuolema on jostain syystä aina kiehtonut minua suuresti. Niin on tosin elämäkin. Elämä on kaunista. Niin on tosin kuolemakin. Voltaire totesi aikoinaan osuvasti, kuinka melankolian puuskassa itsensä tappava ihminen todennäköisesti katuisi tekoaan, jos voisi. Joku toinen ajattelija totesi, että itsemurha on murhista pahin, koska se ei jätä mahdollisuutta katumiselle. Siksipä kuolema varmaan onkin niin kiehtovaa. Sen lopullisuuden takia.

Olen usein saanut postia ihmisiltä, jotka ovat halunneet kuolla. Usein he kiittävät minua nuorena poikana julkaisemastani Elän Ennenkuin Kuolen -kappaleesta ja siitä, kuinka se on estänyt heitä tappamasta itseään. Toki olisi naivia uskoa, että minä yksin olen heidät pelastanut. Silti mieltäni lämmittää suuresti se, että olen edes vähän syyllinen siihen, että joku äiti on saanut pitää tyttärensä tai isä poikansa, sisko veljensä tai lapsi äitinsä.

Kesällä eräs poika pysäytti minut kadulla ja kertoi pelastaneensa ystävänsä hengen toteamalla hänelle seuraavasti: "Mieti vielä kerran, pystyks oleen sitkee, vai jätäksä sun äitis yksin pimeeseen itkeen". En tiedä, pitikö tarina paikkansa, mutta minut se ainakin teki iloiseksi, niinkuin hyvät tarinat yleensä tekevät. Mitäpä olisi maailma ilman hienoja tarinoita? Ei mitään.

Talvella sain koskettavan viestin eräältä naiselta. Hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan lapsi. Onneksi hänellä oli kuitenkin veljensä tukenaan. Viisi vuotta sitten poliisi saapui kuitenkin heidän ovelleen tuomaan suru-uutista. Toinen isoveljistä oli kuollut yliannostukseen. Elämä tämän jälkeen oli hyvin synkkää, mutta ystävät tukivat nuorta naista ja yhdessä he kuuntelivat minun ja muiden pimeän puolen tulkkien musiikkia. Lopulta koitti taas valoisampi aika, aurinko lämmitti, värit palasivat. Kadotakseen taas pois, sillä poliisit tulivat jälleen ovelle.

"Mun viimeinenkin isoveli kuoli...övereihin, nyt oon pohjalla henkinen puoli aivan palasina. En tiiä suuntaa minne lähtee, mutta sen tiiän että elän ennenkuin kuolen biisi pitää miut pystyssä, ja saan siitä uskomatonta voimaa kestää tän kaiken läpi. En tiiä miks halusin avautuu siule, mut haluun että ymmärrät että miten tärkeetä siun musiikki on ja ennenkaikkea kuinka tärkeää se on miule, kaikkea hyvää siule ja jatka samaan malliin."

Kiitos tälle naiselle tästä viestistä. Se saa pienen taiteilijan sisälläni pysymään hengissä maailman näyttäessä pimeämmän puolensa. Toiset taiteilijat vannovat puhtaan estetiikan nimeen, toiset taas ovat sitä mieltä, että taiteella tulisi olla jokin yhteiskunnallinen funktio. Omasta mielestäni nuo kummatkin voisi yhdistää. Olisi hienoa, jos artistit tekisivät kauniita teoksia, joilla on myöskin jokin tarkoitus tai tehtävä. Toki se on vain oma mielipiteeni ja "oikea" siis vain minulle. Tässäpä mietteitäni näin Pariisin terroristi-iskujen jälkeisenä sunnuntaiyönä. Taidan ottaa lasin viskiä ja runoilla koko yön.

Ja tässä vielä uusin kappaleeni, "Elä joka hetki".




keskiviikko 17. joulukuuta 2014

We Got Gunz

"Taistelu on elämän ehto: elämä kuolee, kun taistelu päättyy"
-Vissarion Belinski (1811-1848)

Viime perjantaina julkaisin ensimmäisen kappaleeni puoleen vuosikymmeneen. Kappale kantaa nimeä "We Got Gunz" ja se löytyy YouTubesta. Yhden säkeistön verran siinä vierailee myös suuresti arvostamani artisti nimeltä Asa.


Ensimmäisen version kappaleesta nauhoitin jo viisi vuotta sitten, eli 2009. Tuolloin kappale kantoi nimeä "Jättiläisten Jaloissa" ja innoituksen kappaleen alkuperäisiin sanoituksiin sain syksyllä 2008 alkunsa saaneesta finanssikriisistä ja tästä seuranneista irtisanomisaalloista ja työttömyyden aiheuttamasta kärsimyksestä ympäri maailman. En kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen ja kappale jäi julkaisematta.

Jälkikäteen mietin usein, että miksi en ollut tyytyväinen kappaleeseen. Toki en räpännyt yhtä hyvin kuin Asa, mutta se ei missään nimessä ollut syy tyytymättömyyteeni. Syy oli hyvin ilmeinen ja kaikenaikaa silmieni edessä, mutta minä en sitä nähnyt. Tajusin sen kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin, eli kesällä 2011, kun kävimme isäni kanssa katsomassa elokuvissa Le Havren.


Pidämme isäni kanssa kumpikin suuresti Aki Kaurismäen elokuvista. Elokuvan jälkeen juttelimme itse elokuvasta ja muutenkin taiteen olemuksesta. Itse Le Havreen liittymättä isäni totesi ohimennen, että nauttii siitä, jos muuten synkässäkin taideteoksessa katsojalle tai kuulijalle jätetään edes pieni valonpilkahdus, toive paremmasta huomisesta. Näinhän Kaurismäkikin tekee, tykkään hänen elokuvissaan juuri siitä, että ne ovat kuin aikuisten iltasatuja. Sellaisen nähtyään on mukava mennä nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna taas hyvillä mielin uuteen seikkailuun, jota elämämme on.

Samalla tajusin myös sen, miksi en ollut ollut tyytyväinen Jättiläisten Jaloissa -kappaleeseen. Se oli liian toivoton. Olin omissa sanoituksissani keskittynyt täysin sen surkutteluun, kuinka pieni ihminen on täysin voimaton ison markkinakoneiston jaloissa. En itse edes ajatellut näin, mutta silti olin tällaiset sanoitukset kirjoittanut. Ilmeisesti se oli ollut helppoa ja olin mennyt sieltä missä aita oli matalin. On nimittäin äärettömän helppoa tehdä rap-kappaleita siitä, miten asiat maailmassa ovat pielessä ja keskittyä "kitisemään" kuin angstiset teinit. Kuinka on rankkaa, kun nuorilla ei ole töitä. Yhyy. Kuinka on niin rankkaa, ettei voi tehdä muuta kuin vetää päihteitä ja sekoilla. Huomattavasti haastavampaa on koittaa tuoda esiin maailman epäkohtia, mutta samalla tarjota tilalle jotain muutakin kuin vihaisuutta. Tai jotain muutakin, kuin että "ei mennä töihin, vaan muutetaan metsään polttamaan hamppua". Tähän pyrin tulevalla levylläni.

Tähän päätin siis pyrkiä myös sanoittaessani Jättiläisten Jaloissa-kappaleen osuuteni uuteen muotoon We Got Gunz. Näin nimittäin oikeasti ajattelen: meillä on aseita. Meillä on vaikka kuinka paljon luoteja jäljellä ja niin kauan voi tapella, kun veri vielä virtaa suonissa. Jokainen taistelee elämässään omalla tavallaan, mutta aivan kuten Belinski 1800-luvun Venäjällä totesi, niin taistelu on koko elämän ehto. Mitä edes olisi elämä ilman taistelua? Miten voisi arvostaa yhtään mitään, jos sen saisi valmiina? Toki toiset meistä joutuvat taistelemaan enemmän kuin toiset ja tämä ei ole reilua, mutta ei elämä olekaan reilua. Itsesäälissä rypemisellä ei koskaan voita mitään. Taistelemalla sensijaan voi hyvinkin voittaa.


Olen vuosien saatossa saanut useita viestejä kappaleitani kuunnelleilta ja kovia kokeneilta nuorilta. Toiset nuorista ovat kertoneet minulle vain käyttävänsä paljon huumeita tai lääkkeitä. En ole varma, miksi he ovat halunneet tämän minun kanssani jakaa. Ehkä he ajattelevat minunkin käyttävän. Huomattavasti sydäntä lämmittävämpiä ovat kuitenkin olleet viestit niiltä nuorilta, jotka ovat vaikeista lähtöasetelmista huolimatta jaksaneet taistella ja päässeet jaloilleen.

Kerran eräs tyttö kertoi minulle, kuinka hänen äitinsä oli aikoinaan alkoholisti ja kuinka hän sai usein alle kouluikäisenä etsiä äitiään baareista. Jos äiti löytyi, tuli tämä äijien kanssa kotiin ryyppäämään. Tyttö huostaanotettiin, mutta uudessa sijaiskodissa hän ei kuitenkaan saanut rakkautta. Pihapiirin lapsien vanhemmat myös kielsivät omia lapsiaan leikkimästä tytön kanssa, koska hän oli juopon lapsi. Hänen ainoa ystävänsä oli hänen koiransa. Sitten tuo ainoa ystävä, koira, piestiin hengiltä hänen silmiensä edessä. On vaikea edes kuvitella, mikä voisi tuntua pahemmalta, kuin katsoa vierestä, kun ainoa ystävä piestään hengiltä. Ja kuinka itse ei pysty tätä auttamaan, koska on vain pieni heiveröinen tyttö väkivaltaisten aikuisten maailmassa. Tapahtui myös paljon muita ikäviä asioita. Tästä huolimatta hän on nykyään itsekin äiti, kykenee itse elättämään itsensä ja aikoo olla lapselleen parempi vanhempi kuin mitä hänelle aikoinaan oltiin.

Olen elämässäni tavannut useita liike-elämässä mukana olevia ihmisiä, jotka ovat olleet nokkelia ja rikastuneet omilla avuillaan. Hienoa heille. Arvostan nokkelia ihmisiä ja minusta rikastumisessa itsessään ei ole mitään pahaa. Uskokaa pois, että tuon tytön taistelua pidän silti miljoona kertaa kovempana juttuna kuin miljoonaa dollaria. Toivottavasti hän onnistuu taistelussaan ja kykenee tarjoamaan lapselleen onnellisen kodin. Toivottavasti hän ei koskaan lopeta taistelua. She has gunz.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Enkeleitä, onko heitä?

"Kuolema, kuten syntymäkin, on luonnon salaisuus"
-Marcus Aurelius (214-275)

Räppiurani alkoi 17-vuotiaana. Olin katsomassa kaverini Akin keikkaa Iso-Syötteellä ja kesken keikan Aki kutsui minut lavalle vierailemaan bändinsä biisiin nimeltä "Cut the Crap". Nuo minuutit olivat huumaavia nuorelle pojalle. Huudatin yleisöä ja yleisö huusi kaiken mitä halusin. Minulla ei ollut omia sanoja, joten räppäilin Cypress Hilliä ja Wu-Tang Clania. Keikan tauolla jouduin pihalla kuitenkin joukkotappeluun minulle kenties mustasukkaisten paikallisten poikien kanssa. Tuo ilta oli ensimmäinen kerta, kun minua puukotettiin. Syy lienee kuitenkin omani, sillä kuten Tai-Pan Circlen kanssa tekemässäni Chanson du Destin Brise-nuoruudenmuistelulaulussakin totean:

"Välist' tuli rassii, mut sitäki saa ottaa / ku on chicano-wannabe livin' la vida loca"

Ensimmäisestä hyökkäyksestä selvisin reiällä selässäni. Minulla oli joko suunnaton tuuri, tai sitten enkeli suojeli minua. Pari minuuttia myöhemmin tämä vihainen puukkopoika kävi uuteen hyökkäykseen. Elettiin uutta vuotta, pakkanen paukkui ja kinokset valaisivat muutoin pilkkopimeän yön ja Romekievarin edustan. Halibut oli sisällä jatkanut keikkaansa. Aki lopetti kuitenkin rumpujen paukuttamisen ja juoksi ulos. Puukkopojan yrittäessä murhata minut toistamiseen Aki tiputti hänet yhdellä iskulla lumiseen kenttään. Selvisin taas. Vaikka olin humalassa, oli tuo hetki silti pysäyttävä. Kävikö minulla TAAS tuuri, toisen kerran parin minuutin sisään, vai oliko enkeleitä kenties olemassa?

Back in the dayz in Iso-Syöte

Seuraavana päivänä juttelin kauhistuneen äitini kanssa puhelimessa. 2Pac oli juuri pari kuukautta aiemmin ammuttu hengiltä Las Vegasissa ja minusta oli "mageeta ku mäkin meinasin delaa". Äidistäni se ei ollut yhtään "mageeta" ja itkua äänessään hän kiitti sitä, että suojelusenkeli oli ollut matkassani. Äiti ja isä, anteeksi siitä, että hiuksenne ovat nykyään täysin harmaat. Minulla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa. Olen nimittäin käyttänyt kissaeläimen yhdeksästä elämästäni jo ainakin seitsemän.

Minulle on kerrottu, että vuosia myöhemmin tämä sama, minulle aikoinaan vihainen ollut poika onnistui murha-aikeissaan ja sai jonkun miehen hengiltä. Tämä onnistui pieksämällä uhria päähän sekä kirveen hamarapuolella että terävällä puolella, moskavasaralla sekä puukolla. Hän kuulemma istuu nykyään elinkautista. En kanna hänelle kuitenkaan kaunaa meidän välisestämme riidasta. Ymmärrän toki, että räppipäissään ollut ja riikinkukon egolla, Calgary Flamesin pelipaidalla, Bloods-bandanalla sekä feikkikultakoruilla varustettu poika pohjoisen pääkaupungista saattoi hyvinkin aiheuttaa ärsytystä Pudasjärven yössä paikallisten poikien keskuudessa. Helsingistä Rööperin kaduilta tullut isänikin joutui käsirysyihin jok'ikisillä iltavapaillaan viettäessään inttiaikaansa Joensuussa.

Olen silti moneen otteeseen jälkikäteen miettinyt, että miksi en kuollut? Se on luonnon salaisuus, kuten Marcus Aurelius aikoinaan Roomassa totesi. Jostain syystä enkeli pelasti minut. Tuona yhtenä iltana enkeli henkilöityi Akiin ja kiitos hänelle siitä. Jos et olisi niin skrode, niin voisin ehkä joku päivä suojella sinua, mutta jotenkin minusta tuntuu, että taidat pärjätä ihan itsekin.

Nowadayz

Vuodet ovat vierineet ja tämän viikon perjantaina, eli 5.12.2014, ympyrä sulkeutuu ja palaan samalle lavalle Akin kanssa. Hänen nykyinen bändinsä Quake the Earth esiintyy Oulun Hevimestassa ja minä olen mukana vierailemassa parissa biisissä. Cool, en olekaan esiintynyt puoleen vuosikymmeneen. Tervetuloa kuuntelemaan, mutta herkkäkorvaisia varoitan jo etukäteen, että pojat soittavat aika kovaa. Tsekatkaa vaikka alta heidän uusi musiikkivideonsa "The Legacy We Leave":

https://www.youtube.com/watch?v=SD07bNBY0TU



sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Onko nöyryys hyve?

"Jokainen syntyy kuninkaaksi, ja useimmat kuolevat maanpaossa."
-Oscar Wilde (1854 - 1900)


Muistatteko sen fiiliksen, kun lapsena tuntui, että mikä tahansa oli mahdollista? Nuorin pikkuveljeni Ocochea totesi kerran äidilleni, että "Jos tahtoo presidentiksi, niin tulee". Tämän jälkeen Ocochea lähti lämimään lätkämailalla tennispalloa. Kuusi vuotta häntä vanhempi toinen pikkuveljeni Pjotr torjui vedon. Ocochea löi Pjotria mailalla päähän. Pjotr pakeni paikalta itkien, Ocochea lämäisi tennispallon tyhjään maaliin ja tuuletti kuin Conan Barbaari.

Nuorena kaikki tuntui niin helpolta. Kaikki oli myös mahtavaa ja inspiroivaa. Elämä oli yhtä leikkiä. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttuu ja ihmisiä alkaa ahdistamaan. Vain hyvin, hyvin harvoin törmää seesteiseen, onnelliseen vanhukseen. Usein vanhukset ovat katkeria jostain. Maailma on kohdellut heitä kaltoin ja vieläpä ilman syytä. He ovat kyllä yrittäneet tosissaan ja olleet todella jämptejä, nöyriä ja vastuuntuntoisia, mutta mikään ei ole auttanut. Päähän on potkittu. Onneksi aina voi muistella lapsuuttaan, kun oli vielä El Jefe.

Tarhassa kaikki ovat yleensä vielä kingejä. Ala-asteella alkaa koulukiusaus. Varsinkin yksinäisiä, hiljaisia tai jotenkin muuten muista poikkeavia lapsia kiusataan. Yleensä he ovat myös muita älykkäämpiä ja kiusaajat muita aivan vitun paljon vähemmän älykkäitä. Tästä voitaisiin ehkä poikkeuksena mainita Alexander Stubb, joka oli käsittääkseni älykäs koulukiusaaja. Myöhemmin hän on kyllä pahoitellut sitä, että"oli mulkku". Haluaisinkin kovasti joskus tavata tämän vekkulin velikullan. Vasemmistoystävieni piirissä on toki muotia inhota häntä, mutta itse rehellisesti sanoen ihailen hänen kielitaitoaan ja sulavaa esiintymistään. Se tuo mieleen ne seurapiiriaateliset, joista Tolstoi usein kirjoitti. Kaikista Stubbin mietteistä en toki ole samaa mieltä kuin hän.

Jokatapauksessa tuo kiusaaminen ärsytti minua penskana kovasti ja välitunnilla ylensinkin itse itsestäni väkivaltaisen järjestyksenvalvojan. Aina kun huomasin, että jotain pikkupoikaa kiusattiin, kävin vetämässä kiusaajaa lättyyn. Äidinkielen tunnilla olin (omasta mielestäni) luokkani paras kirjoittaja ja kirjoitin myös runoja. Tytöt halusivat aina, että minun aineeni luettiin ensimmäisenä. Kerran eräs poika koitti irvailla siitä, että olin niin innokas kirjoittaja. Vedin häntä lättyyn ja irvailu loppui. Äitini oli minusta ylpeä, samoin isäni. Mieltäni lämmitti kovasti, kun äitini puhui minusta "omana Robin Hoodinaan". En kuitenkaan kertonut äidilleni metodeistani. Hän varmaan luuli minun puhuvan kuin Runeberg ja ongelmien ratkeavan siten. Isäni kyllä varmasti tiesi, missä mennään.

Sain pikkupoikien suojelusta usein myös jälki-istuntoa, eli jouduin seisomaan Teuvo Pakkalan ala-asteen toisen kerroksen käytävällä presidentinkuvien alla. Kieltäydyin seisomasta Kekkosen kuvan alapuolella, koska "sillä on rillit ja se on kalju". Halusin aina seistä Mannerheimin alapuolella, koska "se on sotapäällikkö". Ohi kävelevät opettajat näyttivät minulle muutaman kerran peukkua. He eivät missään nimessä kannattaneet väkivaltaa, mutta tiesivät, että joskus joku vain ansaitsee lättyynsä. Lisäksi olin hyvä koulussa. Kerran ystäväni, Rap-artisti Steen1:n äiti kertoi pojastaan, kuinka tämä oli nuorempana tuonut kodittomia ruokapöytään ja kuinka kaverit seurasivat häntä kuin presidenttiä. Tulin iloiseksi. Itsehän toin ala-asteella koulukiusattuja pikkupoikia kotiini syömään muroja ja leikkimään legoilla. Olin myös kova järjestämään kestejä, joissa tietysti itse olin aina kingi.


Yläasteella, seiskalla, eräs kasiluokkalainen poika tuli antamaan minulle "ökökastetta". Minun olisi pitänyt seisoa sotilasasennossa ja laulaa Piippolan vaaria. Vedin tuota kasiluokkalaista lättyyn ja sain jälki-istuntoa. Luokanvalvojani soitti meille kotiin ja vaati saada puhua vanhempieni kanssa. Taktisesti en pyytänyt puhelimeen äitiäni, vaan isäni. Puhelun jälkeen isäni oli silminnähden iloinen, että hänen poikansa osasi puolustaa itseään:

-Potkitko kierrepotkuja?
-Een, potkasin vaan perseelle.
-Sillä pojalla oli vissiin rannekello hajonnut?
-Joo se lensi seinään.
-Joo, no otahan ensi kerralla vähän rauhallisemmin.
-Okei.

Kerran minua isompi poika varasti polkupyöräni. Häntä en voinut vetää lättyyn, koska voimani eivät riittäneet. Rap-artisti Tuomas Kauhanen on kertonut minulle, että hän haki yläasteella aina muiden varastetut mopot takaisin. Ekalla kerralla oli joutunut tappelemaan, mutta sen jälkeen mopot sai takaisin aina puhumalla. Tuomas oli varmaan minua riskimpi. Tai no on edelleen. En myöskään tuntenut ketään polkupyöriä palauttelevaa tyyppiä, joten jouduin turvautumaan isääni. Isäni on tempperamentiltaan hyvin äkkipikainen, joka johti hänet aikoinaan omassa nuoruudessaan Helsingin kaduilla usein ongelmiin. Hän kilahti nollasta sataseen alle sekunnissa ja lähti asialle. Minuutin päästä sain pyöräni takaisin. Seuraavana päivänä koulussa pyörän varastanut poika ja hänen kaverinsa naureskelivat minulle, kun olin mennyt "kertomaan porukoille". Minua tuo naureskelu ei paljon haitannut, isäni oli kingi.


Koulukiusaus jatkui jopa lukiossa. Meidän luokalle siirrettiin rinnakkaisluokalta hiljainen lääkikseen tähdännyt tyttö. Hän oli liian älykäs ja siksi häntä oli kiusattu omalla luokallaan. Minä ja kaverini Tommi uhkasimme vetää kiusaajaa lättyyn. Ei enää kiusannut. Se ei kylläkään johtunut minusta, vaan enemmänkin Tommista, joka tunnettiin myös nimillä Rio-T ja Tommi Tyson. Hän ei nimittäin ikinä tarvinnut kahta iskua kehenkään. Minä taas olin laiha ruipelo, mutta se ei näkynyt uhoni määrässä. Jos joku asettui poikkiteloin, uhkasin aina vetää lättyyn. Olin silti edelleen hyvä koulussa. Moni opettaja olikin huolissaan siitä, että olin kympin oppilas filosofiassa ja matematiikassa, mutta näytin jengihuiveineni aivan eksyneeltä nuorisogangsterilta.

Ennen lukiota olin suojellut kiusattuja lapsia puhtaasti siksi, että koin empatiaa heitä kohtaan. He olivat yksin jätettyjä ressukoita, joille olin ainoa tuki kylmässä koulumaailmassa. Vastuuni oli siis suuri, enkä pelännyt veren makua suussani. Itseasiassa nautin siitä suuresti. Lukiossa hiljaiset oppilaat alkoivat kuitenkin kiehtomaan minua myös uudella, mystisellä tavalla. Aistin heissä usein tiettyä herkkyyttä, joka voisi tehdä heistä suuria kirjailijoita, runoilijoita tai vaikkapa taidemaalareita. Jos he vain uskaltaisivat yrittää. Juttelin usein mielelläni näiden kilttien nuorien kanssa ja nautin suuresti, jos sain heidät avautumaan. Kerran eräs poika kertoi olevansa suuri elokuvaharrastaja. Aloin lainailla häneltä elokuvia, samoin Tommi. Sama poika, joka oli kiusannut lääkikseen tähdännyttä tyttöä, oli kiusannut aiemmin myös tätä poikaa. Käsittääkseni koko yläasteen. Eipä kiusannut enää. Tuohon aikaan olimme nimittäin Tommin ja kaveriporukkamme kanssa koko kaupungin kuninkaita. Ainakin omasta mielestämme. Tuon kiusaajapojan nimi muuten oli Tero. Viimeisin muistikuvani Terosta on se, kun hän eräissä bileissä halusi vetää itseltään housut nilkkoihin, pyllistää ja tunkea sormet omaan perseeseensä. Hän oli siis oikea neropatti.

Yliopistossa ei koulukiusausta enää ollut. Kaikki olivat fiksuja aikuisia. Työelämässä taas olen kyllä törmännyt työpaikkakiusaamiseen. Jos joku on hiljainen ja alistuva, häntä aletaan heti alistamaan. Sama malli ala-asteelta toimii siis myös aikuisten maailmassa. Työpaikalla esimiestä ei kuitenkaan voi vetää lättyyn. Ei vaikka hän olisi kuinka kalju rillipäinen helppoheikki. Perkele. Pitää olla viekkaampi. Pitää olla hyvä työssään ja kunnianhimoinen. Joskus mielistelykin voi toimia, mutta itse en sille linjalle lähde. En vain kykene nöyristelyyn, koska se on vastoin luontoani. Ylimielisyys on tietenkin asia erikseen, heistä ei tykkää kukaan. Olisi kauheaa, jos huomaisin joskus käyttäytyväni ylimielisesti.

Harrastuksenani teen myös musiikkia, näyttelen ja kirjoitan runoja. En kumartele harrastuksissanikaan ketään. Ylimielinen en kuitenkaan ole. Kaveripiirissäni nautin aina suuresti siitä, jos joku kingeilee olematta ylimielinen. Haluan heti leikkimielisesti kingeillä vähän enemmän. Tuo tilanne on elegantin kaunista kuin kaksi ranskalaista aatelista miekkailemassa ruusutarhassa aamuauringon aikaan. Omituisen kaunista. Engarde.

"Le beau est toujours bizarre (Kaunis on aina omituista).
-Baudelaire (1821 - 1867)


Vapaa-ajallani leikinkin kuningasta ja ylentelen ystävistäni aatelisia ritareita. Käytämme toisistamme nimityksiä Ruhtinas, Päällikkö, Keisari, Ajatollah, Kenraali, Kreivi, Markiisi jne. Nöyristelevät ja huonon itsetunnon omaavat kaverit taas ahdistavat minua suuresti, koska tulen niin surulliseksi heidän puolestaan. Suren sitä, että he kaatavat lyhyen elämänsä viemäriin. Näen sieluni silmillä, kuinka helppo heidät on alistaa pienisieluisten ihmisten toimesta ja kuinka näistä kavereistani tulee varttumaan katkeria vanhuksia. Kuinka he eivät ikinä tule pääsemään sinne, minne pääsisivät, elleivät olisi liian nöyriä. He ahdistavat minua jopa niin paljon, etten kykene edes olemaan heidän seurassaan pitkiä aikoja, vaikka he ovat ystäviäni. Silloin tällöin koitan tsemppailla heitä, mutta tiedän hyvin, että muutos lähtee aina ihmisestä itsestään. Turha siis tsemppailla liikaa, jos joku ei tästä syty. Kaikista hienoimpia ovatkin ne hetket, kun joku tällainen ystävä onnistuu selättämään huonon itsetuntonsa ja alkaa luottamaan itseensä. Tuolloin hänen auransa kasvaa silmissä ja ilma ympärillä sähköistyy. Pari kertaa elämässäni olen tällaisen hetken saanut kokea.

En juurikaan kuuntele Cheekkiä, mutta arvostan hänessä sitä piirrettä, että hänkään ei kumartele ketään. Katkerille vanhuksille voisin todeta, että olitte kuninkaita siihen asti, kunnes aloitte kumartelemaan tyyppejä, jotka eivät sitä ansainneet. Ensi elämässä voi sitten yrittää uudestaan ja koittaa kumarrella vähemmän. Liika nöyryys ei missään nimessä siis mielestäni ole hyve. Se pilaa ihmisen elämän, estää häntä koskaan saamasta itsestään irti täyttä potentiaaliaan. Suomalaisena en tietenkään saisi sanoa näin, koska suomalaiset ovat maailman nöyrin kansa. Mutta minä en olekaan suomalainen. Olen maailmankansalainen.

torstai 13. marraskuuta 2014

Hämärän rajamailla

"Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen"
-Cicero (106-43 eKr.)

Halloween-lauantain jälkeisenä aamuna heräsin täydessä vaatetuksessa sängystäni. Katsahdin makuuhuoneen peiliin ja näin levahtaneet vampyyrimeikit. Olin siis nukkunut meikit naamalla. Tokaisin mielessäni: "sattuuhan tuota paremmissakin piireissä" ja laahustin keittämään iltapäiväkahveja. Kaivoin taskustani kuohuviinin kasteleman puhelimeni kahvinkeittimen hörähdellessä rauhallisesti taustalla.

-Halloota, onko se itse Lumikeisari?
-On on, mitäs Lordi?
-Eikai täsä, kuunneltiin Mike Rockberryn kanssa gangstaräppiä aamuseitsemään.
-No sehän meni jatkot sitten mukavasti.
-Joo eipä ollu isompia jatkoja, ku vieraat oli niin hyvissä maisteissa. Vincenzo Olavikin oli kuulemma tullut baarin portaat ryminällä alas ja saanut porttikiellon, ennenku ehti edes baariin.
-Nonii, Jokeri se edustaa aina rock'n'roll -tyylillä.
-Joo se on Hollywoodista. Sitä lähin soittelemaan, että kiitos keisari hienosta novellista. Se lämmitti sydäntä.
-No kiva jos tykkäsit.
-Mitä ne oli ne runot pitkin sitä novellia?
-Eino Leinoa. Ne oli pätkiä Aurinkolaulusta, joka tunnetaan ehkä paremmin nimellä Hymyilevä Apollo.
-Okei, loistavaa.

Vaihdoimme kuulumiset eilisistä juhlistamme ja suljin puhelimen. Viimeisinä sanoina kuulin Lumikeisarin huikkaavan kauniille yövieraalleen: "Lääkkeet! Siis lailliset lääkkeet! Buranaa.". Fanitimme kaikki kovasti Pasilaa ja eritoten Rauno Repomiestä.

Eilinen oli ollut mukava ilta. Sen oli kuitenkin kruunannut Lumikeisarin minusta kirjoittama novelli, joka kantoi nimeä "Hämärän rajamailla". Kahvia juodessani koitin kovasti miettiä, oliko kenestäkään tuntemastani ihmisestä koskaan kirjoitettu novellia? Nimenomaan positiivisessa hengessä. Negatiivisia juttuja saa tottakai lukea Internetistä aivan kenestä tahansa. Olinhan minäkin Internetin mukaan kuulunut aikoinaan Itä-Stadilaiseen puukottajajengiin, vaikka oikeasti olen ihan oululainen.

Pyhimys on kavereineen tehnyt biisin Terhi Kokkosesta. Joo, mutten tunne Terhiä. Julma-Henri on myös tehnyt kauniin laulun lapsestaan ja kyseisen lapsen olen kyllä tavannut, mutta hän ei osannut silloin vielä edes puhua. Parista muustakin tutustani on kyllä tehty lauluja, mutta mieleeni ei tullut ketään, josta olisi kirjoitettu novelli. Lumikeisarin itsestään ja minusta kertova novelli kuului muuten näin:

(lainaus alkaa:)

HÄMÄRÄN RAJAMAILLA



Novellin ensimmäinen osa: James Dean vuorille menevällä tiellä

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.

Vaikka kuinka yritän väittää vastaan, niin tiedän jo, että olen James Dean vuorille johtavalla tiellä. Mutta minä en koskaan valinnut tätä kohtaloa, vaan kohtalo valitsi minut, tai ainakin jotain sellaista yritän itselleni selittää. Tämä kaikki voi kuulostaa järjettömältä ajatuksenjuoksulta, mutta sitä se varmasti onkin; olen kännissä. Olemme menossa Lion De La Vegan kanssa Waasaan Kuningas Pähkinän luokse. Kyllä, elämääni on tullut omituisilla nimillä siunattuja ihmisiä; Leijona, Kunkku P, Setä Tamu, jolta saa vain likaista rakkautta… Ja itse olen James Dean vuorille johtavalla tiellä ja laitan kaasun pohjaan katoku mä en meinaa olla chicken! Maisemat vaihtuu, Jaska aukaisee ikkunaa ja polttaa sätkän niin, että kipinöi. Hänen ilmessään on jotain tuttua; se on niin rauhallinen, niin rauhallinen että rauhoittaa minutkin, miehen jota eivät myrskytkään rauhoita. Tämä tilanne muistuttaa minua jostain, ja se häiritsee kovasti, että en muista mistä.


Novellin toinen osa: Pakollinen seksuaalisviritteinen kohtaus

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.

Seisoin Jaskan kartanon kuistilla, hämärästä iskeytyy savu kasvoja vasten. Hän seisoo minua liian lähellä. ”Mä en saisi tehdä tätä.” Hän kuiskaa. ”Mä oon aina ollut rehellinen tyttöystävä.” Nurmikolla makaa muutama juotu oluttölkki, sisältä kuuluu musiikki. Kukkola soittaa Oasista, lemmenkappaleita, lemmenkipeille ihmisille. Mä olen lemmenkipeä delfiini, mä olen kuu ja taivas ja sun lempeä vailla beibi, mutta mitä siitä, niin mietin. Nainen ottaa askeleen lähemmäs, nyt hän todellakin on jo liian lähellä. Sivusilmällä näen kun venetsialaisten tulet syttyvät yhä kovempaan liekkiin. Hän tulee lähelle, hän tulee liki… ”Jos olet aina ollut uskollinen, niin älä hölmöile nytkään.” Kuulen itseni sanovan. Myöhemmin illalla näen kun hän suutelee toista miestä.


Novellin kolmas ja viimeinen osa: Kesä 2014

Ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla Jaakon Kartanon rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan? Oi, ootteko silloin te uneksineet
utuneitoa tummatukkaa,
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa? // Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Seisomme Jaakon kanssa saunan terassilla. Jatkot olivat ja menivät, lämmitimme sen jälkeen saunan, avasimme Yozon. Rinta rinnan katselemme rauhassa kuinka tuuli käy puiden latvoissa ja aurinko nousee... Ja juuri kun olen sanomassa hänelle jotain siitä kuinka ”Horisontti on rannoista kaunein” huomaan hänen rauhallisen ilmeensä ja vaikenen. Ja niin hänen olemuksensa rauhoittaa minutkin, miehen jota ei pitänyt myrskytkään rauhoittaa. Siinä me olemme; tässä maailmassa, näiden ilmakehien alla, kahden pimeyden välissä ja kun oikein tarkkaan katson niin kaikki on hyvin ja on tapahtunut paljon hyvää. Jaakko nostaa shottilasit, kippistelemme, enkä voi olla ajattelematta, että tämä on helvetin hienon ystävyyden alku.

(Lainaus päättyy.)




#Lumikeisari

Huh. En edelleenkään tuntenut henkilökohtaisesti ketään ihmistä, josta olisi kirjoitettu novellia, jota olisi mukava muistella. Ystäväni Stenkka oli kyllä kirjoittanut kokonaisen kirjan, mutta sen hahmot olivat fiktiivisiä. Äitini ystävä, Finlandia-palkittu Hannu Väisänen, oli kirjoittanut elämästään useita kirjoja, mutta minä en niiden hahmoja tuntenut. Isoisoisäni Urho Karhumäki oli jopa kirjallisuuden olympiavoittaja Berliinin Olympialaista vuodelta 1936, mutta so what? Hän oli tuolloin ottanut kultaa taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa, mutta se ei liittynyt mitenkään minun tuntemiini ihmisiin. En elänyt vuonna 1936.

Kahvikupin loputtua kaadoin uuden ja istahdin olohuoneen sohvalle. Tyhjiä pulloja oli kaikkialla, eli kohta olisi aika alkaa siivoamaan. Mutta ei vielä. Halusin vielä hetken ihmetellä tilannetta. Kun minusta joskus aika jättäisi, ei vuosikymmenten päästä kukaan edes muistaisi, että olen koskaan edes elänyt. Lumikeisari oli kuitenkin kirjoittanut novellin, joka eläisi bittiavaruudessa maailman loppuun asti. Tavallaan hän oli siis tehnyt minusta ikuisen. Olinko siis Ciceroa lainatakseni käyttänyt elämäni hyvin?

Vuosisatojenkin päästä ufotyypit voisivat lukea tuota novellia ja ihmetellä, että joskus muinoin oli elänyt mies nimeltä Lion de la Vega. Mies, joka oli niin rauhallinen, että rauhoitti jopa miehen, jota myrskyjenkään ei pitänyt rauhoittaa. Varmaan aika rauhallinen kaveri. Lisäksi joku ajatteli hänen ystävyyttään hienona asiana. Damn. Päätin, että joku päivä kirjoittaisin Lumikeisarista vielä hienomman novellin. Lähettäisin hänelle ikuisuuteen vievän ystävänsuudelman. Itsellänihän ei ole mitään homoja vastaan, tyylikkäitä ihmisiä kun ovat, mutta en silti lähettäisi tuota suudelmaa "silleen homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla".





#Ikuisenelämänantavasuudelma

tiistai 11. marraskuuta 2014

Kuohuviiniä ja kepposia

"Minä en edes asu tässä hotellissa
Olin vaan saattamassa naista jonka alushameen olkanauha
Ja kesken kaiken keskelle katua
räjähtää Elvis Costellon ikkunastapaiskaama televisio"
-Arto Melleri: Nightlife

Pikkupoikana soitin usein ilmakitaralla Bruce Springsteeniä. Olin saanut kasetin isoveljeltäni, joka kuunteli Kissiä. Soitin ilmakitaralla myös Kissiä. Gene Simmonsin naisseikkailuista en tietenkään tajunnut mitään, mutta hänellä oli silti tosi siisti maski.Tunsin itseni cooliksi, kun skulasin skebaa peilin edessä. Välistä, jos kukaan ei ollut kotona, saatoin jopa intoutua huutamaan: "Good Night Tokio! Fuck you!". Välistä nojailin eteisen naulakkoon ja soitin ilmakitaraa kieli suusta roikkuen. Olin juuri oppinut lukemaan ja Karjasillan kirjastossa olin musiikkilehdestä lukenut Andy McCoyn seikkailuista Japanissa. Koulussa välitunnilla isommat pojat olivat myös kertoneet minulle Andyn olleen kerran Japanissa niin sekaisin, että hänet oli keikalla pitänyt sitoa tolppaan, jotta hän pysyisi pystyssä. Eteisen naulakko oli minun tolppani. Rokkistarat tekivät myös keppoisia, joita normijampat eivät voi tehdä. Rakastin kepposia. Oli vain yksi henkilö, joka oli vielä rokkitähtiäkin coolimpi. Hän oli James Dean.



Yläasteella mietin kuumeisesti, mitä musiikkia ihastukseni kohteena olleet tytöt kuuntelivat. He kuuntelivat lumilautapunkkia. Myös minä aloin kuunnella sitä. Pian tämän jälkeen kuitenkin huomasin, että räppärit olivat vielä coolimpia. Aloin kuunnella räppiä. Monen sattuman kautta aloin tehdä sitä myös itse.

Parikymppisenä sain ensimmäisen levytyssopimukseni. Bändimme oli suurella saksalaisella levy-yhtiöllä yhdessä Scooterin, Sash!:in ja Norah Jonesin kanssa. Sekin tuntui coolilta, vaikka emme olleet myyneet vielä levyäkään. Minun lisäkseni bändiini kuului kolme Kosovon albaania, jotka eivät juoneet alkoholia. Jos keikkapalkkamme oli siis esimerkiksi ruokaa ja kaksi koria kaljaa, niin pojat saivat ruoan ja minä sain kaljat. Se sopi minulle erinomaisesti. Matkalla keikkapaikalta toiselle he saattoivat pysähtyä maantienvarteen, levittää rukousmaton nurmikolle ja kumartaa Mekkaan päin. Minä istuin Toyota Corollan takapenkillä Dr.Dre luureissani ja kumosin oluitani, miettien mitä ovelaa keksisin seuraavassa kohteessamme. Hähää.


Karjaalla Faces-etnofestivaaleilla tapasimme Pelle Miljoonan. Kosovolaiset bändikaverini eivät häntä tunteneet ja kerroin heille Pellen olevan kingi. Gani meni juttelemaan hänelle ja meillä muilla oli hauskaa. Gani jutteli Pellelle suomeksi, Pelle poltteli röökiä ja vastaili englanniksi. Hän oli oikein mukava ja maanläheinen mies, mutta ei ulkomaalaisen näköiselle nyrkkeilijälle jutellessaan ilmeisesti tajunnut tämän puhuvan täyttä suomea. Gani oli tuohon aikaan kova nyrkkeilytähti ja oli pudottanut tulevia suomenmestareita ensimmäisessä erässä. Kutsuimmekin häntä rautanyrkiksi. Nyrkkeilypiireistä Gani tunsi hyvin Sami Elovaaran, joka taas oli ainoa suomalainen nyrkkeilijä, jota vastaan edesmennyt Tony Halme ei suostunut ottelemaan. He olivat liian hyviä ystäviä. Luonteeltaan Gani oli kuitenkin hyvin lempeä ja ihmettelikin kovasti, miksi Pelle ei puhunut hänelle suomea. Who knows. Samoilla festivaaleilla tutustuin myös pariin nuoreen algerialaispoikaan, joista vielä tulisi ystäviäni.


Torniossa esiintyessämme GreenLine -discossa laitoimme vahingossa koko baarin remonttiin. Ihmiset yleisössä tönivät toisiaan ja syntyi joukkotappelu. Baarijakkarat lentelivät tiskin yli särkien peilejä ja pulloja, ihmiset kirkuivat ja "Here we go, check the flow!" pauhasi ämyreistä. Vuosia myöhemmin koimme samanlaisen "villin lännen hetken" myös Stenkan kanssa esiintyessämme legendaarisella East Clubilla. Tuolloin ämyreistä pauhasi "Viinaa, huumeita ja väkivaltaa".

Jatkoilla juttelimme Jukka Pojan kanssa ja tämä kysyi ystävältäni, miksi tämä kutsui itseään Gangstaksi? Jukka Poika kertoi tekevänsä musiikkia iloisista aiheista, jotta ihmisillä tulisi hyvä mieli. Hän halusi tuoda valoa ihmisten elämään. En aivan tajunnut tätä. Snoop Eastwood nimittäin kertoi tarinoita kaduilta ja niinpä kerroin minäkin. Jukka Poika oli kuitenkin ilmeisesti aikuistunut ennen meitä. Nykyään tajuan häntä oikein hyvin. Jukka Poika antoi kaverilleni myös Soul Captain Bandin levyn. Kaverini pyysi häntä signeeraamaan sen Gangsta-Gzimille.

Torniossa meillä oli muutenkin hyvin hauskaa. Lämmitellessämme Nylon Beatia saavuimme paikalle jo edellisenä iltana. Esitimme olevamme Hollywoodista, emmekä puhuneet kuin englantia. Saimmekin rokkitähtien kohtelun. Sain rauhassa heilua hotellin aulassa kylpytakki päälläni, sikari suussani ja kuohuviinipullo kädessäni. "Excuse me mister, you need to wear clothes in here". "Yea yea, I was just looking for sauna". Pääsin myös kiilaamaan muita saunavuoroissa, vaikken edes käynyt saunassa. Seuraavana iltana esittäydyin kitaristi Marzi Nymanille rock-tähtenä. Hän naureskeli lempeästi. En onnistunut siis naruttamaan häntä. Mieleni teki kuitenkin laulaa. Marzi tunsi serkkuni ja soitteli minulle kitaraa minun juodessani kuohuviiniäni ja lauleskellessani.



Kerran olimme esiintymässä suurilla kymmenien tuhansien ihmisten juhannusfestivaaleilla Vaasassa. Olimme pienin nimi ja saimme aloittaa illan. Meidän jälkeemme oli Kapasiteettiyksikön ja Flegmaatikkojen vuoro. Fintelligens esiintyi vasta yöllä, koska heillä oli jo hittejä. Cheek tunnettiin omakustanteistaan tuolloin vasta Lahdessa.

Jokatapauksessa pääsin siis heti alkuillasta kumoamaan alkoholijuomiani. Scooterin esiintyessä päälavalla olin jo hyvin iloisella tuulella ja kuohuviinipullo kädessäni sain nerokkaan idean. Päätin kiivetä itsekin päälavalle. Järjestysmiehet katsoivat artistipassiani, eivätkä minua estelleet. Bändi esitti juuri hittikappalettaan "How much is the Fish?". En kuitenkaan ehtinyt sekoilemaan itse esiintymislavan puolelle, sillä backstage vaikutti huomattavasti mielenkiintoisemmalta. Scooterin tanssitytöt olivat nimittäin juuri vaihtamassa vaatteitaan. Alasti siis. Liityin heidän seuraansa gangstabandana päässäni ja aurinkolasit silmilläni. Oli pilkkopimeää, mutta ne kuuluivat asusteisiini. Nämä saksalaiset tanssitytöt hihittelivät minulle ja tunsin olevani maailman huipulla. Keikan jälkeen Moon-TV:n televisioryhmä tuli haastattelemaan minua pinkit turkikset yllään. Fuck yeah rock'n'roll!



Hotellilla en päässyt huoneeseeni, koska yksi bändikavereistani sekä DJ:mme olivat löytäneet pari villiä naista ja vallanneet huoneen itselleen. Kujtimin ja RK-62:n kanssa päätimme siis jatkaa keppostelua ja poltimme röökiä palohälyttimen alapuolella. Palohälyttimet ampuivat ulvomaan. Hähää. Tätä seuranneet minuutit olivat surrealistisuudessaan ikimuistoisia.

Sekä Saffri Duon että Sash!:in tanssitytöt juoksentelivat alasti hotellin käytävillä ja huusivat: "Hotel is on fire!". Mekin juoksentelimme edestakaisin käytävillä ja huusin tytöille takaisin: "Ecuadooooor!". Emme voineet lakata nauramasta. Meillä oli lystiä. Hämärästi muistelen myös pienen Uniikin juoksennelleen käytävällä. Tästä en kuitenkaan voi mennä sataprosenttiseen takuuseen, koska olin aika heikossa hapessa.

Muutaman minuutin päästä hotellin pihaan kurvasi jättimäinen paloauto. Tätä en ollut ottanut huomioon. Tiesin, etteivät kaverini Oulussa ikinä uskoisi tilannetta, ellen sitä taltioisi. Niinpä kävin hakemassa kameran ja pyysin kaveriani ikuistamaan sen hetken, kun minä kiipeäisin paloauton katolle ja takoisin rintaani kuin King Kong. Saimme haluamamme kuvat. Seuraavana aamuna olimme hyvin noloina, kun levy-yhtiömme markkinointiassistentti piti meille saarnaansa. Meidän pitäisi kuulemma opetella käyttäytymään kuin aikuiset. En kyllä yhtään tajunnut tätä saarnaa. Whatta fuck, miksi rokkitähdet muka käyttäytyisivät kuin aikuiset? Eikö koko idea rokkitähteyden ympärillä ollut juuri se, että normaalit säännöt eivät näitä luonnonlapsia sitoneet? Ai niin, emmehän me vielä olleet tähtiä. Emme sellaisiksi myöskään tulleet, mutta hauskaa meillä oli.


Bileet, kuohuviinin juonti ja keppostelut jatkuivat seuraavana päivänä. En kuunnellut Rasmusta, joten päätin seikkailla telttailualueella. Rick Loverin ja Pertun kanssa kävimme myös lyömässä kilpaa nyrkkeilypalloa. Houkuttelin erään kuvankauniin naisen kanssani auton takapenkille polttelemaan röökiä. Suurimman kepposen tein kuitenkin itselleni, sillä olin hieman päissäni ja sytytin vahingossa oman valkoisen tuulitakkini tuleen. Tämän jälkeen tipuin auton avoimesta takaovesta nurmikolle, oksensin ja sammuin. Kun aamuyöstä heräsin auton takarenkaan vierestä, olin hetken aikaa hyvin ymmälläni. Missä olin? Saatuani toimintakykyni takaisin lähdin suunnistamaan kohti hotellia. Aurinkolasit päässäni en kuitenkaan nähnyt eteeni kovin hyvin ja usein tipahdinkin ojaan. Hotellilla bändikaverini nauroivat tuhlaajapojan kotiinpaluulle. Olin kyllä missannut villit hotellijatkot, mutta ainakin olin taas saanut ikimuistoisen tarinan kerrottavaksi lapsenlapsilleni. Lisäksi pääsimme samalle Dance, Rave and Hiphop -kokoelmalle yhdessä Scooterin, Caaterin, Sash!:in ja kumppaneiden kanssa. Olen kuin olenkin siis myynyt kultaa, vaikka en siitä penniäkään netonnut!

Ensimmäinen sinkkumme floppasi, eivätkä tuottajavelhomme osanneet taikoa meille uusia hittejä. Tilannetta olisi tietenkin helpottanut, jos olisimme itse osanneet säveltää musiikkiamme. Emme kuitenkaan osanneet. Osasimme vain räpätä, tapella ja rakastaa. Saimme siis kenkää lafkalta. Se ei kuitenkaan minua haitannut, sillä minulla oli jo uusia suunnitelmia. Aiemmin olin ollut Lion-J. Olin päättänyt alkaa suomenkieliseksi artistiksi...


Tämän jälkeen seikkailuni ympäri maailmaa vain yltyivät. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Luin hiljattain Internetistä, että asun nykyään kuulemma Opaalin kanssa Thaimaassa. Opaali olisi siellä paikallinen pirikeisari ja minä suunnittelisin yhteislevyä hänen kanssaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Suunnittelen yhteislevyä oululaisen Vincenzon Olavin kanssa, joka ei ole pirikeisari, vaan oululaisen sleazerock-bändin rokkikukko. Lisäksi käyn aivan normaalissa päivätyössä, koska ainoastaan pirikeisareilla on varaa vetäytyä loppuelämäkseen huvilalle Thaimaahan.


https://www.facebook.com/liondelavegaandvincenzoolavi?ref=hl




Luin myös, että minua on ammuttu käsiaseella rintaan ja että luotiliivit pelastivat henkeni. Fuck yeah rock'n'roll! Minua ei myöskään ole puukotettu hengiltä. Suomen suosituimmalla nettikeskustelufoorumilla eräs fanini kyseli, olenko todellakin kuollut. Vastaus kuului: "Ei se kuollut taida olla, eros vaan levy-yhtiöstä 2010 ja lopetti räppäämisen, nykyään se on kuulemma kyttä". Pääsin siis poliisikouluun. Youtubessa erääseen lauluuni, jota on muuten kuunneltu lähes miljoona kertaa, liittyvässä keskustelussa minun on myös epäilty palaneen hengiltä tulipalossa, joka oli vaatinut useita ihmishenkiä. Vaikka olenkin ollut hieman aikaa pimennossa, en silti ole kuollut. Olin juomassa punaviiniä Juan Manuel Barroson kabineteissa Brysselissä. Tästä kerron kuitenkin lisää varmaan vuosikymmenten päästä ilmestyvässä muistelmateoksessani, jonka ajattelin kantavan nimeä "Voiko todellisuus olla tarua ihmeellisempää?". Voi. Aika helpostikin. Uskoo ken tahtoo. Silti haluaisin muistuttaa erään artistin kymmenen vuotta sitten todenneen, kuinka "ihminen on peto, perusvaisto tappaa / ja kyl tosistoorit aina sadut hakkaa".