Toivo on valveilla olijan unta

”Toivo on valveilla olijan unta”       

-Aristoteles (384 - 322 eKr.)

Julkaisin tuossa viime viikonloppuna videopätkän, jonka saatetekstin yhteydessä satuin mainitsemaan, että ”Elämä on kaunista, nauttikaamme siitä, me kaikki”. Kävi saman tien kuitenkin selväksi, että aina se ei siltä tunnu. Välistä elämä alla Pohjantähden voi tuntua hyvinkin synkältä, jopa pikimustalta.

Heti samana yönä sainkin viestin eräältä kuuntelijaltani. Nuorelta naiselta, joka oli päättänyt, että tuona yönä hän haluaa kuolla pois. Päätyi kuitenkin vielä juttelemaan kanssani, vaikka silmät eivät kovin tarkkaan enää kännykkää nähneetkään näppäillä. Tätä naista oli poljettu elämässään alaspäin niin paljon, että hän oli menettänyt hetkeksi elämänilonsa kokonaan. Aika radikaali ratkaisu, mutta eipä se pidemmän päälle yhdestäkään naisesta kovin mukavalta tunnu, jos mies alati huoraksi haukkuu, pyörittelee pitkin huushollia, sylkee kasvoille ja sitä rataa. Niin sanotusti ”lyödään lyötyä”, kuten hän asian ilmaisi. Kyllä kai siinä saattaa elämänilonsa ja -halunsa kadottaa.

Varsinkaan jos ei tiedä, kenelle puhuisi. Ehkäpä nainen ei todellisuudessa edes halunnut kuolla. Ainoastaan jutella jonkun kanssa, joka ei polkisi maahan. Me suomalaisethan olemme tunnetusti aika huonoja juttelemaan sielunmaisemastamme. Meidät kasvatetaan usein muottiin, jonka mukaan ”aina pitää pärjätä ja mistään ei saa valittaa”. Kun sitten heikkoinakaan hetkinään pahaa oloaan ei saisi näyttää ulospäin, saattaa elontie joskus käydä turhankin jyrkäksi. Seinä nousta vastaan. Ja usein nouseekin, olemmehan maailmalaajuisesti tunnettuja itsemurhaherkkyydestämme. Voisi melkein sanoa, että me suomalaiset olemme synkkyyden maailmanmestareita. Ilottomuuden ennätysmiehiä ja kylmän veren kuninkaita.

Minä kuitenkin olen päästäni sen verran vinksallaan, että rakastan tuota luonteenpiirrettä suomalaisuudessa yli kaiken. Kaikessa synkkyydessään se on kerrassaan hellyttävää ja sulattaa sydämeni kerta toisensa jälkeen. Kun esimerkiksi rapajuoppo kulmakuppilan nurkkapöydässä itkee korvaani kovaa kohtaloaan, tekee oikein mieli paijata päälakea ja kuiskata korvaan, että kyllä me tästäkin selviämme. Puhaltaa uutta toivoa johonkin, missä sitä ei koskaan ole ollutkaan. Olen vuosien saatossa yrittänyt lopettaa musiikkiuraani jo useaan otteeseen. Käynyt vuosia normaalissa päiväduunissa, ”niin kuin kunnon suomalainen käy”. Hällä väliä sille, sattuuko tuosta työstä välittämään vai ei. Pääasia, ettei valita. Ihmiset eivät kuitenkaan ole lopettaneet kertomasta minulle tarinoita elämistään ja vastoinkäymisistään. Kerta toisensa jälkeen sieltä sitten aina nouseekin esiin tarinoita, jotka haluan vielä kertoa, ennen kuin lopetan ja menen sinne oikeisiin töihin.

Elämä urheana jääveistoksena tuntuu nimittäin ainakin omalla kohdallani kohtuullisen luotaantyöntävälle ajatukselle. Missä lämpö ja värit, joista elämä on tehty? Siellä jääpatsaan sisälläkö, ikuisesti piilossa? Jos joku meistä sattuu olemaan onnellinen, tulee tuo onni kätkeä ja suomalaiset sananlaskut ovatkin täynnä toinen toistaan järjettömämpiä sananparsia, joilla vanhemmat sitten kalibroivat lapsensa jo pienestä pitäen siihen uskoon, että satulinnoja on turha rakennella. Usko ihmeisiin on hyvä kitkeä jo nuorella iällä. Toki tätä voi kutsua terveeksi realismiksi, mutta itse kutsuisin sitä inhorealismiksi.

Kaikista sananlaskuista oma ehdoton suosikkini on ikivihreä ”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. Älä siis toivo liikaa, sillä kuitenkin epäonnistut. Älä unelmoi, unet ovat unia ja todellisuus on toinen: ajat ovat kovat. Noh, tämähän ei toki voisi vähempää pitää paikkaansa. Hilipatiheijaa, sanon minä. Unet toki ovat unia ja usein todellisuutta kauniimpia, mutta kun huonoina hetkinämme konttaamme loskassa ja kyyneleet silmissä turrutamme aistejamme, jotta kipu rinnassa laantuisi edes hetkeksi, on syytä pitää mielessä muinaisen filosofin Aristoteleen toteamus siitä, kuinka ”Toivo on valveilla olijan unta”. Hän oli hyvin viisas mies. Toivo paremmasta huomisesta tekee kärsimyksestäkin kaunista. Älä koskaan sä toivoasi unhoita.

En tosiaan tuntenut minulle tekstannutta naista henkilökohtaisesti, mutta hän oli kuulemma kuunnellut musiikkiani jo yhdeksän vuotta ja etsinyt sieltä vastauksia. Varsinkin silloin, kun oli ollut vaikeaa. Vastailikin minulle omilla riimeilläni, mistä hetkittäisesti jopa häkellyin. Enkä yleensä häkelly kovin helposti. Keskustelun edetessä naisen mietteet muuttuivat. Ei siihen loppujen lopuksi kovin paljoa vaadittu. Ylipäätään joku, joka kuunteli ja kertoi elämän sittenkin olevan kaunista. Keskustelu päättyikin sikäli onnellisesti, ettei nainen enää halunnutkaan kuolla, vaan jatkaa elämistä.

Pieniä ihmeitä tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa. Ne eivät vaadi mitään Jeesusta, poppamiehiä tai shamaaneja toteutuakseen, eikä toivon puhaltaminen sinne, mistä se on hetkellisesti sammunut, ole mitään rakettitiedettä. Kaunis sana tai teko oikealla hetkellä voi riittää. Todellisuus, jossa elämme, on kaiken aikaa muokattavissa ja itse kutsun tätä inhorealismin tai nihilismin vastinparia maagiseksi realismiksi. Samalla janalla, toisessa ääripäässä. Sitä ei näe silmin, vaan se kumpuaa sydämistämme.

Haluankin toivottaa tälle yölliselle keskustelukumppanilleni hienoa, elämänmittaista seikkailua sinne johonkin, missä nyt asutkin. Pahoittelit pitkin keskustelumme sitä, että ylipäätään häiritsit minua. Ikään kuin minä olisin sinua jotenkin ylempänä. Itselleni taas on aika absurdi ajatus, että voisin muka jotenkin olla arvoltani sinua tärkeämpi. Täysin turhaan siis pahoittelit, olin päinvastoin hyvin otettu viesteistäsi. Me jokainen olemme arvokkaita, emmekä saa sitä koskaan unohtaa.

En tosiaan ole mikään parisuhdeterapeutti, vaan moderni runonlausuja, mutta pari kysymystä voit toki halutessasi miehellesi esittää. Jos hänellä olisi tytär, jonka mies kohtelisi tätä samaan tapaan kuin hän sinua on huonoina hetkinään kohdellut, niin olisiko tämä hänelle ihan jees? Veikkaan, että ei. Sen perään voitkin sitten kysyä, että oletko sinä sitten ihmisenä jotenkin vähemmän arvokas? Et nimittäin ole. Kaunis olet aina.

Minä olen belgialainen

"Ellei teillä itsellänne, herra, olisi ahneutta, ette saisi kansaa varastamaan vaikka varastamisen palkitsisitte."
-Kunfutse

Minä olen belgialainen. Minä olen kuitenkin myös Syyriasta, Irakista, Iranista, Libyasta, Kiinasta, Afganistanista, Amazonin sademetsistä, Kongosta, Nigeristä, Nigeriasta, Tunisiasta, Algeriasta, Jemenistä, Koreasta, Japanista, Kuubasta, Meksikosta, minä olen intiaani Amerikasta, juutalainen, kiinalainen, minä olen Norsunluurannikolta sekä Etelä-Afrikasta. Erityisesti olen Vietnamista. Minusta nuo kansalaiset ovat nimittäin kaikki ihmisiä ja he ovat kärsineet vääryyttä ja se on minusta väärin. Vietnamilaiset rekrytoivat muuten viidakkosissejä jopa lapsistaan ja mummoistaan ja estivät maailman suurinta sotakoneistoa kukistamasta heitä. Joskus epätoivoinen tilanne nimittäin vaatii epätoivoisia tekoja. Epätoivoisilla teoilla he tekivät mahdottomasta mahdollista.

No miksi minä olen näin sekaisin, etten tajua oikeasti olevani vain ylpeä suomalainen? No se johtuu minun äidistäni ja minun isästäni. Kun nimittäin olin pikkupoika ja sain ensimmäisen nallipyssyni, niin aloin heti leikkimään länkkäriä, joka ampui "ilkeitä punanaamoja". Vanhempani puuttuivat kuitenkin samantien peliin ja totesivat, että pikkujäppinen on nyt katsonut ihan liikaa Hollywoodia ja tajunnut koko keissin väärin. Intiaanit olivat oikeasti "hyviksiä" ja länkkärit "pahiksia". Noh, minä rakensin jousipyssyn ja aloin ampumaan länkkäreitä. Ja minusta muuten kaikenlainen patriotismi ja isänmaallisuus on ihan perseestä. Me olemme kaikki maailmankansalaisia ja mielestäni ihan samanarvoisia.

Lopuksi haluaisin vielä todeta, että vanhemmilla on aika suuri vaikutus lastensa ajatusmaailmaan. Jos vanhemmat ovat patriootteja, niin kyllä ne lapsetkin ovat. Jos vanhemmat taas ovat vaikkapa ku-klux-klaaneja, niin aika suurella todennäköisyydellä myös lapsista tulee ku-klux-klaaneja, ellei joku muu heitä pelasta ennen sitä.

Elä joka hetki

"Kun ihminen on menettänyt kaiken, eikä hänellä enää ole toivoa, on elämä häpeä ja kuolema velvollisuus.

Mies, joka melankolian puuskassa tappaa itsensä tänään, olisi halunnut elää jos olisi odottanut viikon."

-Voltaire (1694-1778)

Kuolema on jostain syystä aina kiehtonut minua suuresti. Niin on tosin elämäkin. Elämä on kaunista. Niin on tosin kuolemakin. Voltaire totesi aikoinaan osuvasti, kuinka melankolian puuskassa itsensä tappava ihminen todennäköisesti katuisi tekoaan, jos voisi. Joku toinen ajattelija totesi, että itsemurha on murhista pahin, koska se ei jätä mahdollisuutta katumiselle. Siksipä kuolema varmaan onkin niin kiehtovaa. Sen lopullisuuden takia.

Olen usein saanut postia ihmisiltä, jotka ovat halunneet kuolla. Usein he kiittävät minua nuorena poikana julkaisemastani Elän Ennenkuin Kuolen -kappaleesta ja siitä, kuinka se on estänyt heitä tappamasta itseään. Toki olisi naivia uskoa, että minä yksin olen heidät pelastanut. Silti mieltäni lämmittää suuresti se, että olen edes vähän syyllinen siihen, että joku äiti on saanut pitää tyttärensä tai isä poikansa, sisko veljensä tai lapsi äitinsä.

Kesällä eräs poika pysäytti minut kadulla ja kertoi pelastaneensa ystävänsä hengen toteamalla hänelle seuraavasti: "Mieti vielä kerran, pystyks oleen sitkee, vai jätäksä sun äitis yksin pimeeseen itkeen". En tiedä, pitikö tarina paikkansa, mutta minut se ainakin teki iloiseksi, niinkuin hyvät tarinat yleensä tekevät. Mitäpä olisi maailma ilman hienoja tarinoita? Ei mitään.

Talvella sain koskettavan viestin eräältä naiselta. Hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan lapsi. Onneksi hänellä oli kuitenkin veljensä tukenaan. Viisi vuotta sitten poliisi saapui kuitenkin heidän ovelleen tuomaan suru-uutista. Toinen isoveljistä oli kuollut yliannostukseen. Elämä tämän jälkeen oli hyvin synkkää, mutta ystävät tukivat nuorta naista ja yhdessä he kuuntelivat minun ja muiden pimeän puolen tulkkien musiikkia. Lopulta koitti taas valoisampi aika, aurinko lämmitti, värit palasivat. Kadotakseen taas pois, sillä poliisit tulivat jälleen ovelle.

"Mun viimeinenkin isoveli kuoli...övereihin, nyt oon pohjalla henkinen puoli aivan palasina. En tiiä suuntaa minne lähtee, mutta sen tiiän että elän ennenkuin kuolen biisi pitää miut pystyssä, ja saan siitä uskomatonta voimaa kestää tän kaiken läpi. En tiiä miks halusin avautuu siule, mut haluun että ymmärrät että miten tärkeetä siun musiikki on ja ennenkaikkea kuinka tärkeää se on miule, kaikkea hyvää siule ja jatka samaan malliin."

Kiitos tälle naiselle tästä viestistä. Se saa pienen taiteilijan sisälläni pysymään hengissä maailman näyttäessä pimeämmän puolensa. Toiset taiteilijat vannovat puhtaan estetiikan nimeen, toiset taas ovat sitä mieltä, että taiteella tulisi olla jokin yhteiskunnallinen funktio. Omasta mielestäni nuo kummatkin voisi yhdistää. Olisi hienoa, jos artistit tekisivät kauniita teoksia, joilla on myöskin jokin tarkoitus tai tehtävä. Toki se on vain oma mielipiteeni ja "oikea" siis vain minulle. Tässäpä mietteitäni näin Pariisin terroristi-iskujen jälkeisenä sunnuntaiyönä. Taidan ottaa lasin viskiä ja runoilla koko yön.

Ja tässä vielä uusin kappaleeni, "Elä joka hetki".

 https://play.spotify.com/album/4OUky1luMyhZgNRvdw7zF9

We Got Gunz

"Taistelu on elämän ehto: elämä kuolee, kun taistelu päättyy"
-Vissarion Belinski (1811-1848)

Viime perjantaina julkaisin ensimmäisen kappaleeni puoleen vuosikymmeneen. Kappale kantaa nimeä "We Got Gunz" ja se löytyy YouTubesta. Yhden säkeistön verran siinä vierailee myös suuresti arvostamani artisti nimeltä Asa.

Ensimmäisen version kappaleesta nauhoitin jo viisi vuotta sitten, eli 2009. Tuolloin kappale kantoi nimeä "Jättiläisten Jaloissa" ja innoituksen kappaleen alkuperäisiin sanoituksiin sain syksyllä 2008 alkunsa saaneesta finanssikriisistä ja tästä seuranneista irtisanomisaalloista ja työttömyyden aiheuttamasta kärsimyksestä ympäri maailman. En kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen ja kappale jäi julkaisematta.

Jälkikäteen mietin usein, että miksi en ollut tyytyväinen kappaleeseen. Toki en räpännyt yhtä hyvin kuin Asa, mutta se ei missään nimessä ollut syy tyytymättömyyteeni. Syy oli hyvin ilmeinen ja kaikenaikaa silmieni edessä, mutta minä en sitä nähnyt. Tajusin sen kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin, eli kesällä 2011, kun kävimme isäni kanssa katsomassa elokuvissa Le Havren.

Pidämme isäni kanssa kumpikin suuresti Aki Kaurismäen elokuvista. Elokuvan jälkeen juttelimme itse elokuvasta ja muutenkin taiteen olemuksesta. Itse Le Havreen liittymättä isäni totesi ohimennen, että nauttii siitä, jos muuten synkässäkin taideteoksessa katsojalle tai kuulijalle jätetään edes pieni valonpilkahdus, toive paremmasta huomisesta. Näinhän Kaurismäkikin tekee, tykkään hänen elokuvissaan juuri siitä, että ne ovat kuin aikuisten iltasatuja. Sellaisen nähtyään on mukava mennä nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna taas hyvillä mielin uuteen seikkailuun, jota elämämme on.

Samalla tajusin myös sen, miksi en ollut ollut tyytyväinen Jättiläisten Jaloissa -kappaleeseen. Se oli liian toivoton. Olin omissa sanoituksissani keskittynyt täysin sen surkutteluun, kuinka pieni ihminen on täysin voimaton ison markkinakoneiston jaloissa. En itse edes ajatellut näin, mutta silti olin tällaiset sanoitukset kirjoittanut. Ilmeisesti se oli ollut helppoa ja olin mennyt sieltä missä aita oli matalin. On nimittäin äärettömän helppoa tehdä rap-kappaleita siitä, miten asiat maailmassa ovat pielessä ja keskittyä "kitisemään" kuin angstiset teinit. Kuinka on rankkaa, kun nuorilla ei ole töitä. Yhyy. Kuinka on niin rankkaa, ettei voi tehdä muuta kuin vetää päihteitä ja sekoilla. Huomattavasti haastavampaa on koittaa tuoda esiin maailman epäkohtia, mutta samalla tarjota tilalle jotain muutakin kuin vihaisuutta. Tai jotain muutakin, kuin että "ei mennä töihin, vaan muutetaan metsään polttamaan hamppua". Tähän pyrin tulevalla levylläni.

Tähän päätin siis pyrkiä myös sanoittaessani Jättiläisten Jaloissa-kappaleen osuuteni uuteen muotoon We Got Gunz. Näin nimittäin oikeasti ajattelen: meillä on aseita. Meillä on vaikka kuinka paljon luoteja jäljellä ja niin kauan voi tapella, kun veri vielä virtaa suonissa. Jokainen taistelee elämässään omalla tavallaan, mutta aivan kuten Belinski 1800-luvun Venäjällä totesi, niin taistelu on koko elämän ehto. Mitä edes olisi elämä ilman taistelua? Miten voisi arvostaa yhtään mitään, jos sen saisi valmiina? Toki toiset meistä joutuvat taistelemaan enemmän kuin toiset ja tämä ei ole reilua, mutta ei elämä olekaan reilua. Itsesäälissä rypemisellä ei koskaan voita mitään. Taistelemalla sensijaan voi hyvinkin voittaa.

https://www.youtube.com/watch?v=WK5DpcM0_z0

Olen vuosien saatossa saanut useita viestejä kappaleitani kuunnelleilta ja kovia kokeneilta nuorilta. Toiset nuorista ovat kertoneet minulle vain käyttävänsä paljon huumeita tai lääkkeitä. En ole varma, miksi he ovat halunneet tämän minun kanssani jakaa. Ehkä he ajattelevat minunkin käyttävän. Huomattavasti sydäntä lämmittävämpiä ovat kuitenkin olleet viestit niiltä nuorilta, jotka ovat vaikeista lähtöasetelmista huolimatta jaksaneet taistella ja päässeet jaloilleen.

Kerran eräs tyttö kertoi minulle, kuinka hänen äitinsä oli aikoinaan alkoholisti ja kuinka hän sai usein alle kouluikäisenä etsiä äitiään baareista. Jos äiti löytyi, tuli tämä äijien kanssa kotiin ryyppäämään. Tyttö huostaanotettiin, mutta uudessa sijaiskodissa hän ei kuitenkaan saanut rakkautta. Pihapiirin lapsien vanhemmat myös kielsivät omia lapsiaan leikkimästä tytön kanssa, koska hän oli juopon lapsi. Hänen ainoa ystävänsä oli hänen koiransa. Sitten tuo ainoa ystävä, koira, piestiin hengiltä hänen silmiensä edessä. On vaikea edes kuvitella, mikä voisi tuntua pahemmalta, kuin katsoa vierestä, kun ainoa ystävä piestään hengiltä. Ja kuinka itse ei pysty tätä auttamaan, koska on vain pieni heiveröinen tyttö väkivaltaisten aikuisten maailmassa. Tapahtui myös paljon muita ikäviä asioita. Tästä huolimatta hän on nykyään itsekin äiti, kykenee itse elättämään itsensä ja aikoo olla lapselleen parempi vanhempi kuin mitä hänelle aikoinaan oltiin.

Olen elämässäni tavannut useita liike-elämässä mukana olevia ihmisiä, jotka ovat olleet nokkelia ja rikastuneet omilla avuillaan. Hienoa heille. Arvostan nokkelia ihmisiä ja minusta rikastumisessa itsessään ei ole mitään pahaa. Uskokaa pois, että tuon tytön taistelua pidän silti miljoona kertaa kovempana juttuna kuin miljoonaa dollaria. Toivottavasti hän onnistuu taistelussaan ja kykenee tarjoamaan lapselleen onnellisen kodin. Toivottavasti hän ei koskaan lopeta taistelua. She has gunz.

Enkeleitä, onko heitä?

"Kuolema, kuten syntymäkin, on luonnon salaisuus"
-Marcus Aurelius (214-275)

Räppiurani alkoi 17-vuotiaana. Olin katsomassa kaverini Akin keikkaa Iso-Syötteellä ja kesken keikan Aki kutsui minut lavalle vierailemaan bändinsä biisiin nimeltä "Cut the Crap". Nuo minuutit olivat huumaavia nuorelle pojalle. Huudatin yleisöä ja yleisö huusi kaiken mitä halusin. Minulla ei ollut omia sanoja, joten räppäilin Cypress Hilliä ja Wu-Tang Clania. Keikan tauolla jouduin pihalla kuitenkin joukkotappeluun minulle kenties mustasukkaisten paikallisten poikien kanssa. Tuo ilta oli ensimmäinen kerta, kun minua puukotettiin. Syy lienee kuitenkin omani, sillä kuten Tai-Pan Circlen kanssa tekemässäni Chanson du Destin Brise-nuoruudenmuistelulaulussakin totean:

"Välist' tuli rassii, mut sitäki saa ottaa / ku on chicano-wannabe livin' la vida loca"

Ensimmäisestä hyökkäyksestä selvisin reiällä selässäni. Minulla oli joko suunnaton tuuri, tai sitten enkeli suojeli minua. Pari minuuttia myöhemmin tämä vihainen puukkopoika kävi uuteen hyökkäykseen. Elettiin uutta vuotta, pakkanen paukkui ja kinokset valaisivat muutoin pilkkopimeän yön ja Romekievarin edustan. Halibut oli sisällä jatkanut keikkaansa. Aki lopetti kuitenkin rumpujen paukuttamisen ja juoksi ulos. Puukkopojan yrittäessä murhata minut toistamiseen Aki tiputti hänet yhdellä iskulla lumiseen kenttään. Selvisin taas. Vaikka olin humalassa, oli tuo hetki silti pysäyttävä. Kävikö minulla TAAS tuuri, toisen kerran parin minuutin sisään, vai oliko enkeleitä kenties olemassa?

Back in the dayz in Iso-Syöte

Seuraavana päivänä juttelin kauhistuneen äitini kanssa puhelimessa. 2Pac oli juuri pari kuukautta aiemmin ammuttu hengiltä Las Vegasissa ja minusta oli "mageeta ku mäkin meinasin delaa". Äidistäni se ei ollut yhtään "mageeta" ja itkua äänessään hän kiitti sitä, että suojelusenkeli oli ollut matkassani. Äiti ja isä, anteeksi siitä, että hiuksenne ovat nykyään täysin harmaat. Minulla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa. Olen nimittäin käyttänyt kissaeläimen yhdeksästä elämästäni jo ainakin seitsemän.

Minulle on kerrottu, että vuosia myöhemmin tämä sama, minulle aikoinaan vihainen ollut poika onnistui murha-aikeissaan ja sai jonkun miehen hengiltä. Tämä onnistui pieksämällä uhria päähän sekä kirveen hamarapuolella että terävällä puolella, moskavasaralla sekä puukolla. Hän kuulemma istuu nykyään elinkautista. En kanna hänelle kuitenkaan kaunaa meidän välisestämme riidasta. Ymmärrän toki, että räppipäissään ollut ja riikinkukon egolla, Calgary Flamesin pelipaidalla, Bloods-bandanalla sekä feikkikultakoruilla varustettu poika pohjoisen pääkaupungista saattoi hyvinkin aiheuttaa ärsytystä Pudasjärven yössä paikallisten poikien keskuudessa. Helsingistä Rööperin kaduilta tullut isänikin joutui käsirysyihin jok'ikisillä iltavapaillaan viettäessään inttiaikaansa Joensuussa.

Olen silti moneen otteeseen jälkikäteen miettinyt, että miksi en kuollut? Se on luonnon salaisuus, kuten Marcus Aurelius aikoinaan Roomassa totesi. Jostain syystä enkeli pelasti minut. Tuona yhtenä iltana enkeli henkilöityi Akiin ja kiitos hänelle siitä. Jos et olisi niin skrode, niin voisin ehkä joku päivä suojella sinua, mutta jotenkin minusta tuntuu, että taidat pärjätä ihan itsekin.

Nowadayz

Vuodet ovat vierineet ja tämän viikon perjantaina, eli 5.12.2014, ympyrä sulkeutuu ja palaan samalle lavalle Akin kanssa. Hänen nykyinen bändinsä Quake the Earth esiintyy Oulun Hevimestassa ja minä olen mukana vierailemassa parissa biisissä. Cool, en olekaan esiintynyt puoleen vuosikymmeneen. Tervetuloa kuuntelemaan, mutta herkkäkorvaisia varoitan jo etukäteen, että pojat soittavat aika kovaa. Tsekatkaa vaikka alta heidän uusi musiikkivideonsa "The Legacy We Leave":

https://www.youtube.com/watch?v=SD07bNBY0TU

Onko nöyryys hyve?

"Jokainen syntyy kuninkaaksi, ja useimmat kuolevat maanpaossa."
-Oscar Wilde (1854 - 1900)

Muistatteko sen fiiliksen, kun lapsena tuntui, että mikä tahansa oli mahdollista? Nuorin pikkuveljeni Ocochea totesi kerran äidilleni, että "Jos tahtoo presidentiksi, niin tulee". Tämän jälkeen Ocochea lähti lämimään lätkämailalla tennispalloa. Kuusi vuotta häntä vanhempi toinen pikkuveljeni Pjotr torjui vedon. Ocochea löi Pjotria mailalla päähän. Pjotr pakeni paikalta itkien, Ocochea lämäisi tennispallon tyhjään maaliin ja tuuletti kuin Conan Barbaari.

Nuorena kaikki tuntui niin helpolta. Kaikki oli myös mahtavaa ja inspiroivaa. Elämä oli yhtä leikkiä. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttuu ja ihmisiä alkaa ahdistamaan. Vain hyvin, hyvin harvoin törmää seesteiseen, onnelliseen vanhukseen. Usein vanhukset ovat katkeria jostain. Maailma on kohdellut heitä kaltoin ja vieläpä ilman syytä. He ovat kyllä yrittäneet tosissaan ja olleet todella jämptejä, nöyriä ja vastuuntuntoisia, mutta mikään ei ole auttanut. Päähän on potkittu. Onneksi aina voi muistella lapsuuttaan, kun oli vielä El Jefe.

Tarhassa kaikki ovat yleensä vielä kingejä. Ala-asteella alkaa koulukiusaus. Varsinkin yksinäisiä, hiljaisia tai jotenkin muuten muista poikkeavia lapsia kiusataan. Yleensä he ovat myös muita älykkäämpiä ja kiusaajat muita aivan vitun paljon vähemmän älykkäitä. Tästä voitaisiin ehkä poikkeuksena mainita Alexander Stubb, joka oli käsittääkseni älykäs koulukiusaaja. Myöhemmin hän on kyllä pahoitellut sitä, että"oli mulkku". Haluaisinkin kovasti joskus tavata tämän vekkulin velikullan. Vasemmistoystävieni piirissä on toki muotia inhota häntä, mutta itse rehellisesti sanoen ihailen hänen kielitaitoaan ja sulavaa esiintymistään. Se tuo mieleen ne seurapiiriaateliset, joista Tolstoi usein kirjoitti. Kaikista Stubbin mietteistä en toki ole samaa mieltä kuin hän.

Jokatapauksessa tuo kiusaaminen ärsytti minua penskana kovasti ja välitunnilla ylensinkin itse itsestäni väkivaltaisen järjestyksenvalvojan. Aina kun huomasin, että jotain pikkupoikaa kiusattiin, kävin vetämässä kiusaajaa lättyyn. Äidinkielen tunnilla olin (omasta mielestäni) luokkani paras kirjoittaja ja kirjoitin myös runoja. Tytöt halusivat aina, että minun aineeni luettiin ensimmäisenä. Kerran eräs poika koitti irvailla siitä, että olin niin innokas kirjoittaja. Vedin häntä lättyyn ja irvailu loppui. Äitini oli minusta ylpeä, samoin isäni. Mieltäni lämmitti kovasti, kun äitini puhui minusta "omana Robin Hoodinaan". En kuitenkaan kertonut äidilleni metodeistani. Hän varmaan luuli minun puhuvan kuin Runeberg ja ongelmien ratkeavan siten. Isäni kyllä varmasti tiesi, missä mennään.

Sain pikkupoikien suojelusta usein myös jälki-istuntoa, eli jouduin seisomaan Teuvo Pakkalan ala-asteen toisen kerroksen käytävällä presidentinkuvien alla. Kieltäydyin seisomasta Kekkosen kuvan alapuolella, koska "sillä on rillit ja se on kalju". Halusin aina seistä Mannerheimin alapuolella, koska "se on sotapäällikkö". Ohi kävelevät opettajat näyttivät minulle muutaman kerran peukkua. He eivät missään nimessä kannattaneet väkivaltaa, mutta tiesivät, että joskus joku vain ansaitsee lättyynsä. Lisäksi olin hyvä koulussa. Kerran ystäväni, Rap-artisti Steen1:n äiti kertoi pojastaan, kuinka tämä oli nuorempana tuonut kodittomia ruokapöytään ja kuinka kaverit seurasivat häntä kuin presidenttiä. Tulin iloiseksi. Itsehän toin ala-asteella koulukiusattuja pikkupoikia kotiini syömään muroja ja leikkimään legoilla. Olin myös kova järjestämään kestejä, joissa tietysti itse olin aina kingi.

Yläasteella, seiskalla, eräs kasiluokkalainen poika tuli antamaan minulle "ökökastetta". Minun olisi pitänyt seisoa sotilasasennossa ja laulaa Piippolan vaaria. Vedin tuota kasiluokkalaista lättyyn ja sain jälki-istuntoa. Luokanvalvojani soitti meille kotiin ja vaati saada puhua vanhempieni kanssa. Taktisesti en pyytänyt puhelimeen äitiäni, vaan isäni. Puhelun jälkeen isäni oli silminnähden iloinen, että hänen poikansa osasi puolustaa itseään:

-Potkitko kierrepotkuja?
-Een, potkasin vaan perseelle.
-Sillä pojalla oli vissiin rannekello hajonnut?
-Joo se lensi seinään.
-Joo, no otahan ensi kerralla vähän rauhallisemmin.
-Okei.

Kerran minua isompi poika varasti polkupyöräni. Häntä en voinut vetää lättyyn, koska voimani eivät riittäneet. Rap-artisti Tuomas Kauhanen on kertonut minulle, että hän haki yläasteella aina muiden varastetut mopot takaisin. Ekalla kerralla oli joutunut tappelemaan, mutta sen jälkeen mopot sai takaisin aina puhumalla. Tuomas oli varmaan minua riskimpi. Tai no on edelleen. En myöskään tuntenut ketään polkupyöriä palauttelevaa tyyppiä, joten jouduin turvautumaan isääni. Isäni on tempperamentiltaan hyvin äkkipikainen, joka johti hänet aikoinaan omassa nuoruudessaan Helsingin kaduilla usein ongelmiin. Hän kilahti nollasta sataseen alle sekunnissa ja lähti asialle. Minuutin päästä sain pyöräni takaisin. Seuraavana päivänä koulussa pyörän varastanut poika ja hänen kaverinsa naureskelivat minulle, kun olin mennyt "kertomaan porukoille". Minua tuo naureskelu ei paljon haitannut, isäni oli kingi.

Koulukiusaus jatkui jopa lukiossa. Meidän luokalle siirrettiin rinnakkaisluokalta hiljainen lääkikseen tähdännyt tyttö. Hän oli liian älykäs ja siksi häntä oli kiusattu omalla luokallaan. Minä ja kaverini Tommi uhkasimme vetää kiusaajaa lättyyn. Ei enää kiusannut. Se ei kylläkään johtunut minusta, vaan enemmänkin Tommista, joka tunnettiin myös nimillä Rio-T ja Tommi Tyson. Hän ei nimittäin ikinä tarvinnut kahta iskua kehenkään. Minä taas olin laiha ruipelo, mutta se ei näkynyt uhoni määrässä. Jos joku asettui poikkiteloin, uhkasin aina vetää lättyyn. Olin silti edelleen hyvä koulussa. Moni opettaja olikin huolissaan siitä, että olin kympin oppilas filosofiassa ja matematiikassa, mutta näytin jengihuiveineni aivan eksyneeltä nuorisogangsterilta.

Ennen lukiota olin suojellut kiusattuja lapsia puhtaasti siksi, että koin empatiaa heitä kohtaan. He olivat yksin jätettyjä ressukoita, joille olin ainoa tuki kylmässä koulumaailmassa. Vastuuni oli siis suuri, enkä pelännyt veren makua suussani. Itseasiassa nautin siitä suuresti. Lukiossa hiljaiset oppilaat alkoivat kuitenkin kiehtomaan minua myös uudella, mystisellä tavalla. Aistin heissä usein tiettyä herkkyyttä, joka voisi tehdä heistä suuria kirjailijoita, runoilijoita tai vaikkapa taidemaalareita. Jos he vain uskaltaisivat yrittää. Juttelin usein mielelläni näiden kilttien nuorien kanssa ja nautin suuresti, jos sain heidät avautumaan. Kerran eräs poika kertoi olevansa suuri elokuvaharrastaja. Aloin lainailla häneltä elokuvia, samoin Tommi. Sama poika, joka oli kiusannut lääkikseen tähdännyttä tyttöä, oli kiusannut aiemmin myös tätä poikaa. Käsittääkseni koko yläasteen. Eipä kiusannut enää. Tuohon aikaan olimme nimittäin Tommin ja kaveriporukkamme kanssa koko kaupungin kuninkaita. Ainakin omasta mielestämme. Tuon kiusaajapojan nimi muuten oli Tero. Viimeisin muistikuvani Terosta on se, kun hän eräissä bileissä halusi vetää itseltään housut nilkkoihin, pyllistää ja tunkea sormet omaan perseeseensä. Hän oli siis oikea neropatti.

Yliopistossa ei koulukiusausta enää ollut. Kaikki olivat fiksuja aikuisia. Työelämässä taas olen kyllä törmännyt työpaikkakiusaamiseen. Jos joku on hiljainen ja alistuva, häntä aletaan heti alistamaan. Sama malli ala-asteelta toimii siis myös aikuisten maailmassa. Työpaikalla esimiestä ei kuitenkaan voi vetää lättyyn. Ei vaikka hän olisi kuinka kalju rillipäinen helppoheikki. Perkele. Pitää olla viekkaampi. Pitää olla hyvä työssään ja kunnianhimoinen. Joskus mielistelykin voi toimia, mutta itse en sille linjalle lähde. En vain kykene nöyristelyyn, koska se on vastoin luontoani. Ylimielisyys on tietenkin asia erikseen, heistä ei tykkää kukaan. Olisi kauheaa, jos huomaisin joskus käyttäytyväni ylimielisesti.

Harrastuksenani teen myös musiikkia, näyttelen ja kirjoitan runoja. En kumartele harrastuksissanikaan ketään. Ylimielinen en kuitenkaan ole. Kaveripiirissäni nautin aina suuresti siitä, jos joku kingeilee olematta ylimielinen. Haluan heti leikkimielisesti kingeillä vähän enemmän. Tuo tilanne on elegantin kaunista kuin kaksi ranskalaista aatelista miekkailemassa ruusutarhassa aamuauringon aikaan. Omituisen kaunista. Engarde.

"Le beau est toujours bizarre (Kaunis on aina omituista).
-Baudelaire (1821 - 1867)

Vapaa-ajallani leikinkin kuningasta ja ylentelen ystävistäni aatelisia ritareita. Käytämme toisistamme nimityksiä Ruhtinas, Päällikkö, Keisari, Ajatollah, Kenraali, Kreivi, Markiisi jne. Nöyristelevät ja huonon itsetunnon omaavat kaverit taas ahdistavat minua suuresti, koska tulen niin surulliseksi heidän puolestaan. Suren sitä, että he kaatavat lyhyen elämänsä viemäriin. Näen sieluni silmillä, kuinka helppo heidät on alistaa pienisieluisten ihmisten toimesta ja kuinka näistä kavereistani tulee varttumaan katkeria vanhuksia. Kuinka he eivät ikinä tule pääsemään sinne, minne pääsisivät, elleivät olisi liian nöyriä. He ahdistavat minua jopa niin paljon, etten kykene edes olemaan heidän seurassaan pitkiä aikoja, vaikka he ovat ystäviäni. Silloin tällöin koitan tsemppailla heitä, mutta tiedän hyvin, että muutos lähtee aina ihmisestä itsestään. Turha siis tsemppailla liikaa, jos joku ei tästä syty. Kaikista hienoimpia ovatkin ne hetket, kun joku tällainen ystävä onnistuu selättämään huonon itsetuntonsa ja alkaa luottamaan itseensä. Tuolloin hänen auransa kasvaa silmissä ja ilma ympärillä sähköistyy. Pari kertaa elämässäni olen tällaisen hetken saanut kokea.

En juurikaan kuuntele Cheekkiä, mutta arvostan hänessä sitä piirrettä, että hänkään ei kumartele ketään. Katkerille vanhuksille voisin todeta, että olitte kuninkaita siihen asti, kunnes aloitte kumartelemaan tyyppejä, jotka eivät sitä ansainneet. Ensi elämässä voi sitten yrittää uudestaan ja koittaa kumarrella vähemmän. Liika nöyryys ei missään nimessä siis mielestäni ole hyve. Se pilaa ihmisen elämän, estää häntä koskaan saamasta itsestään irti täyttä potentiaaliaan. Suomalaisena en tietenkään saisi sanoa näin, koska suomalaiset ovat maailman nöyrin kansa. Mutta minä en olekaan suomalainen. Olen maailmankansalainen.

Hämärän rajamailla

"Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen"
-Cicero (106-43 eKr.)

Halloween-lauantain jälkeisenä aamuna heräsin täydessä vaatetuksessa sängystäni. Katsahdin makuuhuoneen peiliin ja näin levahtaneet vampyyrimeikit. Olin siis nukkunut meikit naamalla. Tokaisin mielessäni: "sattuuhan tuota paremmissakin piireissä" ja laahustin keittämään iltapäiväkahveja. Kaivoin taskustani kuohuviinin kasteleman puhelimeni kahvinkeittimen hörähdellessä rauhallisesti taustalla.

-Halloota, onko se itse Lumikeisari?
-On on, mitäs Lordi?
-Eikai täsä, kuunneltiin Mike Rockberryn kanssa gangstaräppiä aamuseitsemään.
-No sehän meni jatkot sitten mukavasti.
-Joo eipä ollu isompia jatkoja, ku vieraat oli niin hyvissä maisteissa. Vincenzo Olavikin oli kuulemma tullut baarin portaat ryminällä alas ja saanut porttikiellon, ennenku ehti edes baariin.
-Nonii, Jokeri se edustaa aina rock'n'roll -tyylillä.
-Joo se on Hollywoodista. Sitä lähin soittelemaan, että kiitos keisari hienosta novellista. Se lämmitti sydäntä.
-No kiva jos tykkäsit.
-Mitä ne oli ne runot pitkin sitä novellia?
-Eino Leinoa. Ne oli pätkiä Aurinkolaulusta, joka tunnetaan ehkä paremmin nimellä Hymyilevä Apollo.
-Okei, loistavaa.

Vaihdoimme kuulumiset eilisistä juhlistamme ja suljin puhelimen. Viimeisinä sanoina kuulin Lumikeisarin huikkaavan kauniille yövieraalleen: "Lääkkeet! Siis lailliset lääkkeet! Buranaa.". Fanitimme kaikki kovasti Pasilaa ja eritoten Rauno Repomiestä.

Eilinen oli ollut mukava ilta. Sen oli kuitenkin kruunannut Lumikeisarin minusta kirjoittama novelli, joka kantoi nimeä "Hämärän rajamailla". Kahvia juodessani koitin kovasti miettiä, oliko kenestäkään tuntemastani ihmisestä koskaan kirjoitettu novellia? Nimenomaan positiivisessa hengessä. Negatiivisia juttuja saa tottakai lukea Internetistä aivan kenestä tahansa. Olinhan minäkin Internetin mukaan kuulunut aikoinaan Itä-Stadilaiseen puukottajajengiin, vaikka oikeasti olen ihan oululainen.

Pyhimys on kavereineen tehnyt biisin Terhi Kokkosesta. Joo, mutten tunne Terhiä. Julma-Henri on myös tehnyt kauniin laulun lapsestaan ja kyseisen lapsen olen kyllä tavannut, mutta hän ei osannut silloin vielä edes puhua. Parista muustakin tutustani on kyllä tehty lauluja, mutta mieleeni ei tullut ketään, josta olisi kirjoitettu novelli. Lumikeisarin itsestään ja minusta kertova novelli kuului muuten näin:

(lainaus alkaa:)

HÄMÄRÄN RAJAMAILLA

Novellin ensimmäinen osa: James Dean vuorille menevällä tiellä

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.

Vaikka kuinka yritän väittää vastaan, niin tiedän jo, että olen James Dean vuorille johtavalla tiellä. Mutta minä en koskaan valinnut tätä kohtaloa, vaan kohtalo valitsi minut, tai ainakin jotain sellaista yritän itselleni selittää. Tämä kaikki voi kuulostaa järjettömältä ajatuksenjuoksulta, mutta sitä se varmasti onkin; olen kännissä. Olemme menossa Lion De La Vegan kanssa Waasaan Kuningas Pähkinän luokse. Kyllä, elämääni on tullut omituisilla nimillä siunattuja ihmisiä; Leijona, Kunkku P, Setä Tamu, jolta saa vain likaista rakkautta… Ja itse olen James Dean vuorille johtavalla tiellä ja laitan kaasun pohjaan katoku mä en meinaa olla chicken! Maisemat vaihtuu, Jaska aukaisee ikkunaa ja polttaa sätkän niin, että kipinöi. Hänen ilmessään on jotain tuttua; se on niin rauhallinen, niin rauhallinen että rauhoittaa minutkin, miehen jota eivät myrskytkään rauhoita. Tämä tilanne muistuttaa minua jostain, ja se häiritsee kovasti, että en muista mistä.

Novellin toinen osa: Pakollinen seksuaalisviritteinen kohtaus

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.

Seisoin Jaskan kartanon kuistilla, hämärästä iskeytyy savu kasvoja vasten. Hän seisoo minua liian lähellä. ”Mä en saisi tehdä tätä.” Hän kuiskaa. ”Mä oon aina ollut rehellinen tyttöystävä.” Nurmikolla makaa muutama juotu oluttölkki, sisältä kuuluu musiikki. Kukkola soittaa Oasista, lemmenkappaleita, lemmenkipeille ihmisille. Mä olen lemmenkipeä delfiini, mä olen kuu ja taivas ja sun lempeä vailla beibi, mutta mitä siitä, niin mietin. Nainen ottaa askeleen lähemmäs, nyt hän todellakin on jo liian lähellä. Sivusilmällä näen kun venetsialaisten tulet syttyvät yhä kovempaan liekkiin. Hän tulee lähelle, hän tulee liki… ”Jos olet aina ollut uskollinen, niin älä hölmöile nytkään.” Kuulen itseni sanovan. Myöhemmin illalla näen kun hän suutelee toista miestä.

Novellin kolmas ja viimeinen osa: Kesä 2014

Ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla Jaakon Kartanon rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan? Oi, ootteko silloin te uneksineet
utuneitoa tummatukkaa,
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa? // Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Seisomme Jaakon kanssa saunan terassilla. Jatkot olivat ja menivät, lämmitimme sen jälkeen saunan, avasimme Yozon. Rinta rinnan katselemme rauhassa kuinka tuuli käy puiden latvoissa ja aurinko nousee... Ja juuri kun olen sanomassa hänelle jotain siitä kuinka ”Horisontti on rannoista kaunein” huomaan hänen rauhallisen ilmeensä ja vaikenen. Ja niin hänen olemuksensa rauhoittaa minutkin, miehen jota ei pitänyt myrskytkään rauhoittaa. Siinä me olemme; tässä maailmassa, näiden ilmakehien alla, kahden pimeyden välissä ja kun oikein tarkkaan katson niin kaikki on hyvin ja on tapahtunut paljon hyvää. Jaakko nostaa shottilasit, kippistelemme, enkä voi olla ajattelematta, että tämä on helvetin hienon ystävyyden alku.

(Lainaus päättyy.)

#Lumikeisari

Huh. En edelleenkään tuntenut henkilökohtaisesti ketään ihmistä, josta olisi kirjoitettu novellia, jota olisi mukava muistella. Ystäväni Stenkka oli kyllä kirjoittanut kokonaisen kirjan, mutta sen hahmot olivat fiktiivisiä. Äitini ystävä, Finlandia-palkittu Hannu Väisänen, oli kirjoittanut elämästään useita kirjoja, mutta minä en niiden hahmoja tuntenut. Isoisoisäni Urho Karhumäki oli jopa kirjallisuuden olympiavoittaja Berliinin Olympialaista vuodelta 1936, mutta so what? Hän oli tuolloin ottanut kultaa taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa, mutta se ei liittynyt mitenkään minun tuntemiini ihmisiin. En elänyt vuonna 1936.

Kahvikupin loputtua kaadoin uuden ja istahdin olohuoneen sohvalle. Tyhjiä pulloja oli kaikkialla, eli kohta olisi aika alkaa siivoamaan. Mutta ei vielä. Halusin vielä hetken ihmetellä tilannetta. Kun minusta joskus aika jättäisi, ei vuosikymmenten päästä kukaan edes muistaisi, että olen koskaan edes elänyt. Lumikeisari oli kuitenkin kirjoittanut novellin, joka eläisi bittiavaruudessa maailman loppuun asti. Tavallaan hän oli siis tehnyt minusta ikuisen. Olinko siis Ciceroa lainatakseni käyttänyt elämäni hyvin?

Vuosisatojenkin päästä ufotyypit voisivat lukea tuota novellia ja ihmetellä, että joskus muinoin oli elänyt mies nimeltä Lion de la Vega. Mies, joka oli niin rauhallinen, että rauhoitti jopa miehen, jota myrskyjenkään ei pitänyt rauhoittaa. Varmaan aika rauhallinen kaveri. Lisäksi joku ajatteli hänen ystävyyttään hienona asiana. Damn. Päätin, että joku päivä kirjoittaisin Lumikeisarista vielä hienomman novellin. Lähettäisin hänelle ikuisuuteen vievän ystävänsuudelman. Itsellänihän ei ole mitään homoja vastaan, tyylikkäitä ihmisiä kun ovat, mutta en silti lähettäisi tuota suudelmaa "silleen homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla".

#Ikuisenelämänantavasuudelma