-Oscar Wilde (1854 - 1900)
Muistatteko sen fiiliksen, kun lapsena tuntui, että mikä tahansa oli mahdollista? Nuorin pikkuveljeni Ocochea totesi kerran äidilleni, että "Jos tahtoo presidentiksi, niin tulee". Tämän jälkeen Ocochea lähti lämimään lätkämailalla tennispalloa. Kuusi vuotta häntä vanhempi toinen pikkuveljeni Pjotr torjui vedon. Ocochea löi Pjotria mailalla päähän. Pjotr pakeni paikalta itkien, Ocochea lämäisi tennispallon tyhjään maaliin ja tuuletti kuin Conan Barbaari.
Nuorena kaikki tuntui niin helpolta. Kaikki oli myös mahtavaa ja inspiroivaa. Elämä oli yhtä leikkiä. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttuu ja ihmisiä alkaa ahdistamaan. Vain hyvin, hyvin harvoin törmää seesteiseen, onnelliseen vanhukseen. Usein vanhukset ovat katkeria jostain. Maailma on kohdellut heitä kaltoin ja vieläpä ilman syytä. He ovat kyllä yrittäneet tosissaan ja olleet todella jämptejä, nöyriä ja vastuuntuntoisia, mutta mikään ei ole auttanut. Päähän on potkittu. Onneksi aina voi muistella lapsuuttaan, kun oli vielä El Jefe.
Tarhassa kaikki ovat yleensä vielä kingejä. Ala-asteella alkaa koulukiusaus. Varsinkin yksinäisiä, hiljaisia tai jotenkin muuten muista poikkeavia lapsia kiusataan. Yleensä he ovat myös muita älykkäämpiä ja kiusaajat muita aivan vitun paljon vähemmän älykkäitä. Tästä voitaisiin ehkä poikkeuksena mainita Alexander Stubb, joka oli käsittääkseni älykäs koulukiusaaja. Myöhemmin hän on kyllä pahoitellut sitä, että"oli mulkku". Haluaisinkin kovasti joskus tavata tämän vekkulin velikullan. Vasemmistoystävieni piirissä on toki muotia inhota häntä, mutta itse rehellisesti sanoen ihailen hänen kielitaitoaan ja sulavaa esiintymistään. Se tuo mieleen ne seurapiiriaateliset, joista Tolstoi usein kirjoitti. Kaikista Stubbin mietteistä en toki ole samaa mieltä kuin hän.
Jokatapauksessa tuo kiusaaminen ärsytti minua penskana kovasti ja välitunnilla ylensinkin itse itsestäni väkivaltaisen järjestyksenvalvojan. Aina kun huomasin, että jotain pikkupoikaa kiusattiin, kävin vetämässä kiusaajaa lättyyn. Äidinkielen tunnilla olin (omasta mielestäni) luokkani paras kirjoittaja ja kirjoitin myös runoja. Tytöt halusivat aina, että minun aineeni luettiin ensimmäisenä. Kerran eräs poika koitti irvailla siitä, että olin niin innokas kirjoittaja. Vedin häntä lättyyn ja irvailu loppui. Äitini oli minusta ylpeä, samoin isäni. Mieltäni lämmitti kovasti, kun äitini puhui minusta "omana Robin Hoodinaan". En kuitenkaan kertonut äidilleni metodeistani. Hän varmaan luuli minun puhuvan kuin Runeberg ja ongelmien ratkeavan siten. Isäni kyllä varmasti tiesi, missä mennään.
Sain pikkupoikien suojelusta usein myös jälki-istuntoa, eli jouduin seisomaan Teuvo Pakkalan ala-asteen toisen kerroksen käytävällä presidentinkuvien alla. Kieltäydyin seisomasta Kekkosen kuvan alapuolella, koska "sillä on rillit ja se on kalju". Halusin aina seistä Mannerheimin alapuolella, koska "se on sotapäällikkö". Ohi kävelevät opettajat näyttivät minulle muutaman kerran peukkua. He eivät missään nimessä kannattaneet väkivaltaa, mutta tiesivät, että joskus joku vain ansaitsee lättyynsä. Lisäksi olin hyvä koulussa. Kerran ystäväni, Rap-artisti Steen1:n äiti kertoi pojastaan, kuinka tämä oli nuorempana tuonut kodittomia ruokapöytään ja kuinka kaverit seurasivat häntä kuin presidenttiä. Tulin iloiseksi. Itsehän toin ala-asteella koulukiusattuja pikkupoikia kotiini syömään muroja ja leikkimään legoilla. Olin myös kova järjestämään kestejä, joissa tietysti itse olin aina kingi.
Yläasteella, seiskalla, eräs kasiluokkalainen poika tuli antamaan minulle "ökökastetta". Minun olisi pitänyt seisoa sotilasasennossa ja laulaa Piippolan vaaria. Vedin tuota kasiluokkalaista lättyyn ja sain jälki-istuntoa. Luokanvalvojani soitti meille kotiin ja vaati saada puhua vanhempieni kanssa. Taktisesti en pyytänyt puhelimeen äitiäni, vaan isäni. Puhelun jälkeen isäni oli silminnähden iloinen, että hänen poikansa osasi puolustaa itseään:
-Potkitko kierrepotkuja?
-Een, potkasin vaan perseelle.
-Sillä pojalla oli vissiin rannekello hajonnut?
-Joo se lensi seinään.
-Joo, no otahan ensi kerralla vähän rauhallisemmin.
-Okei.
Kerran minua isompi poika varasti polkupyöräni. Häntä en voinut vetää lättyyn, koska voimani eivät riittäneet. Rap-artisti Tuomas Kauhanen on kertonut minulle, että hän haki yläasteella aina muiden varastetut mopot takaisin. Ekalla kerralla oli joutunut tappelemaan, mutta sen jälkeen mopot sai takaisin aina puhumalla. Tuomas oli varmaan minua riskimpi. Tai no on edelleen. En myöskään tuntenut ketään polkupyöriä palauttelevaa tyyppiä, joten jouduin turvautumaan isääni. Isäni on tempperamentiltaan hyvin äkkipikainen, joka johti hänet aikoinaan omassa nuoruudessaan Helsingin kaduilla usein ongelmiin. Hän kilahti nollasta sataseen alle sekunnissa ja lähti asialle. Minuutin päästä sain pyöräni takaisin. Seuraavana päivänä koulussa pyörän varastanut poika ja hänen kaverinsa naureskelivat minulle, kun olin mennyt "kertomaan porukoille". Minua tuo naureskelu ei paljon haitannut, isäni oli kingi.
Koulukiusaus jatkui jopa lukiossa. Meidän luokalle siirrettiin rinnakkaisluokalta hiljainen lääkikseen tähdännyt tyttö. Hän oli liian älykäs ja siksi häntä oli kiusattu omalla luokallaan. Minä ja kaverini Tommi uhkasimme vetää kiusaajaa lättyyn. Ei enää kiusannut. Se ei kylläkään johtunut minusta, vaan enemmänkin Tommista, joka tunnettiin myös nimillä Rio-T ja Tommi Tyson. Hän ei nimittäin ikinä tarvinnut kahta iskua kehenkään. Minä taas olin laiha ruipelo, mutta se ei näkynyt uhoni määrässä. Jos joku asettui poikkiteloin, uhkasin aina vetää lättyyn. Olin silti edelleen hyvä koulussa. Moni opettaja olikin huolissaan siitä, että olin kympin oppilas filosofiassa ja matematiikassa, mutta näytin jengihuiveineni aivan eksyneeltä nuorisogangsterilta.
Ennen lukiota olin suojellut kiusattuja lapsia puhtaasti siksi, että koin empatiaa heitä kohtaan. He olivat yksin jätettyjä ressukoita, joille olin ainoa tuki kylmässä koulumaailmassa. Vastuuni oli siis suuri, enkä pelännyt veren makua suussani. Itseasiassa nautin siitä suuresti. Lukiossa hiljaiset oppilaat alkoivat kuitenkin kiehtomaan minua myös uudella, mystisellä tavalla. Aistin heissä usein tiettyä herkkyyttä, joka voisi tehdä heistä suuria kirjailijoita, runoilijoita tai vaikkapa taidemaalareita. Jos he vain uskaltaisivat yrittää. Juttelin usein mielelläni näiden kilttien nuorien kanssa ja nautin suuresti, jos sain heidät avautumaan. Kerran eräs poika kertoi olevansa suuri elokuvaharrastaja. Aloin lainailla häneltä elokuvia, samoin Tommi. Sama poika, joka oli kiusannut lääkikseen tähdännyttä tyttöä, oli kiusannut aiemmin myös tätä poikaa. Käsittääkseni koko yläasteen. Eipä kiusannut enää. Tuohon aikaan olimme nimittäin Tommin ja kaveriporukkamme kanssa koko kaupungin kuninkaita. Ainakin omasta mielestämme. Tuon kiusaajapojan nimi muuten oli Tero. Viimeisin muistikuvani Terosta on se, kun hän eräissä bileissä halusi vetää itseltään housut nilkkoihin, pyllistää ja tunkea sormet omaan perseeseensä. Hän oli siis oikea neropatti.
Yliopistossa ei koulukiusausta enää ollut. Kaikki olivat fiksuja aikuisia. Työelämässä taas olen kyllä törmännyt työpaikkakiusaamiseen. Jos joku on hiljainen ja alistuva, häntä aletaan heti alistamaan. Sama malli ala-asteelta toimii siis myös aikuisten maailmassa. Työpaikalla esimiestä ei kuitenkaan voi vetää lättyyn. Ei vaikka hän olisi kuinka kalju rillipäinen helppoheikki. Perkele. Pitää olla viekkaampi. Pitää olla hyvä työssään ja kunnianhimoinen. Joskus mielistelykin voi toimia, mutta itse en sille linjalle lähde. En vain kykene nöyristelyyn, koska se on vastoin luontoani. Ylimielisyys on tietenkin asia erikseen, heistä ei tykkää kukaan. Olisi kauheaa, jos huomaisin joskus käyttäytyväni ylimielisesti.
Harrastuksenani teen myös musiikkia, näyttelen ja kirjoitan runoja. En kumartele harrastuksissanikaan ketään. Ylimielinen en kuitenkaan ole. Kaveripiirissäni nautin aina suuresti siitä, jos joku kingeilee olematta ylimielinen. Haluan heti leikkimielisesti kingeillä vähän enemmän. Tuo tilanne on elegantin kaunista kuin kaksi ranskalaista aatelista miekkailemassa ruusutarhassa aamuauringon aikaan. Omituisen kaunista. Engarde.
"Le beau est toujours bizarre (Kaunis on aina omituista).
-Baudelaire (1821 - 1867)
Vapaa-ajallani leikinkin kuningasta ja ylentelen ystävistäni aatelisia ritareita. Käytämme toisistamme nimityksiä Ruhtinas, Päällikkö, Keisari, Ajatollah, Kenraali, Kreivi, Markiisi jne. Nöyristelevät ja huonon itsetunnon omaavat kaverit taas ahdistavat minua suuresti, koska tulen niin surulliseksi heidän puolestaan. Suren sitä, että he kaatavat lyhyen elämänsä viemäriin. Näen sieluni silmillä, kuinka helppo heidät on alistaa pienisieluisten ihmisten toimesta ja kuinka näistä kavereistani tulee varttumaan katkeria vanhuksia. Kuinka he eivät ikinä tule pääsemään sinne, minne pääsisivät, elleivät olisi liian nöyriä. He ahdistavat minua jopa niin paljon, etten kykene edes olemaan heidän seurassaan pitkiä aikoja, vaikka he ovat ystäviäni. Silloin tällöin koitan tsemppailla heitä, mutta tiedän hyvin, että muutos lähtee aina ihmisestä itsestään. Turha siis tsemppailla liikaa, jos joku ei tästä syty. Kaikista hienoimpia ovatkin ne hetket, kun joku tällainen ystävä onnistuu selättämään huonon itsetuntonsa ja alkaa luottamaan itseensä. Tuolloin hänen auransa kasvaa silmissä ja ilma ympärillä sähköistyy. Pari kertaa elämässäni olen tällaisen hetken saanut kokea.
En juurikaan kuuntele Cheekkiä, mutta arvostan hänessä sitä piirrettä, että hänkään ei kumartele ketään. Katkerille vanhuksille voisin todeta, että olitte kuninkaita siihen asti, kunnes aloitte kumartelemaan tyyppejä, jotka eivät sitä ansainneet. Ensi elämässä voi sitten yrittää uudestaan ja koittaa kumarrella vähemmän. Liika nöyryys ei missään nimessä siis mielestäni ole hyve. Se pilaa ihmisen elämän, estää häntä koskaan saamasta itsestään irti täyttä potentiaaliaan. Suomalaisena en tietenkään saisi sanoa näin, koska suomalaiset ovat maailman nöyrin kansa. Mutta minä en olekaan suomalainen. Olen maailmankansalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti