tiistai 11. marraskuuta 2014

Kuohuviiniä ja kepposia

"Minä en edes asu tässä hotellissa
Olin vaan saattamassa naista jonka alushameen olkanauha
Ja kesken kaiken keskelle katua
räjähtää Elvis Costellon ikkunastapaiskaama televisio"
-Arto Melleri: Nightlife

Pikkupoikana soitin usein ilmakitaralla Bruce Springsteeniä. Olin saanut kasetin isoveljeltäni, joka kuunteli Kissiä. Soitin ilmakitaralla myös Kissiä. Gene Simmonsin naisseikkailuista en tietenkään tajunnut mitään, mutta hänellä oli silti tosi siisti maski.Tunsin itseni cooliksi, kun skulasin skebaa peilin edessä. Välistä, jos kukaan ei ollut kotona, saatoin jopa intoutua huutamaan: "Good Night Tokio! Fuck you!". Välistä nojailin eteisen naulakkoon ja soitin ilmakitaraa kieli suusta roikkuen. Olin juuri oppinut lukemaan ja Karjasillan kirjastossa olin musiikkilehdestä lukenut Andy McCoyn seikkailuista Japanissa. Koulussa välitunnilla isommat pojat olivat myös kertoneet minulle Andyn olleen kerran Japanissa niin sekaisin, että hänet oli keikalla pitänyt sitoa tolppaan, jotta hän pysyisi pystyssä. Eteisen naulakko oli minun tolppani. Rokkistarat tekivät myös keppoisia, joita normijampat eivät voi tehdä. Rakastin kepposia. Oli vain yksi henkilö, joka oli vielä rokkitähtiäkin coolimpi. Hän oli James Dean.



Yläasteella mietin kuumeisesti, mitä musiikkia ihastukseni kohteena olleet tytöt kuuntelivat. He kuuntelivat lumilautapunkkia. Myös minä aloin kuunnella sitä. Pian tämän jälkeen kuitenkin huomasin, että räppärit olivat vielä coolimpia. Aloin kuunnella räppiä. Monen sattuman kautta aloin tehdä sitä myös itse.

Parikymppisenä sain ensimmäisen levytyssopimukseni. Bändimme oli suurella saksalaisella levy-yhtiöllä yhdessä Scooterin, Sash!:in ja Norah Jonesin kanssa. Sekin tuntui coolilta, vaikka emme olleet myyneet vielä levyäkään. Minun lisäkseni bändiini kuului kolme Kosovon albaania, jotka eivät juoneet alkoholia. Jos keikkapalkkamme oli siis esimerkiksi ruokaa ja kaksi koria kaljaa, niin pojat saivat ruoan ja minä sain kaljat. Se sopi minulle erinomaisesti. Matkalla keikkapaikalta toiselle he saattoivat pysähtyä maantienvarteen, levittää rukousmaton nurmikolle ja kumartaa Mekkaan päin. Minä istuin Toyota Corollan takapenkillä Dr.Dre luureissani ja kumosin oluitani, miettien mitä ovelaa keksisin seuraavassa kohteessamme. Hähää.


Karjaalla Faces-etnofestivaaleilla tapasimme Pelle Miljoonan. Kosovolaiset bändikaverini eivät häntä tunteneet ja kerroin heille Pellen olevan kingi. Gani meni juttelemaan hänelle ja meillä muilla oli hauskaa. Gani jutteli Pellelle suomeksi, Pelle poltteli röökiä ja vastaili englanniksi. Hän oli oikein mukava ja maanläheinen mies, mutta ei ulkomaalaisen näköiselle nyrkkeilijälle jutellessaan ilmeisesti tajunnut tämän puhuvan täyttä suomea. Gani oli tuohon aikaan kova nyrkkeilytähti ja oli pudottanut tulevia suomenmestareita ensimmäisessä erässä. Kutsuimmekin häntä rautanyrkiksi. Nyrkkeilypiireistä Gani tunsi hyvin Sami Elovaaran, joka taas oli ainoa suomalainen nyrkkeilijä, jota vastaan edesmennyt Tony Halme ei suostunut ottelemaan. He olivat liian hyviä ystäviä. Luonteeltaan Gani oli kuitenkin hyvin lempeä ja ihmettelikin kovasti, miksi Pelle ei puhunut hänelle suomea. Who knows. Samoilla festivaaleilla tutustuin myös pariin nuoreen algerialaispoikaan, joista vielä tulisi ystäviäni.


Torniossa esiintyessämme GreenLine -discossa laitoimme vahingossa koko baarin remonttiin. Ihmiset yleisössä tönivät toisiaan ja syntyi joukkotappelu. Baarijakkarat lentelivät tiskin yli särkien peilejä ja pulloja, ihmiset kirkuivat ja "Here we go, check the flow!" pauhasi ämyreistä. Vuosia myöhemmin koimme samanlaisen "villin lännen hetken" myös Stenkan kanssa esiintyessämme legendaarisella East Clubilla. Tuolloin ämyreistä pauhasi "Viinaa, huumeita ja väkivaltaa".

Jatkoilla juttelimme Jukka Pojan kanssa ja tämä kysyi ystävältäni, miksi tämä kutsui itseään Gangstaksi? Jukka Poika kertoi tekevänsä musiikkia iloisista aiheista, jotta ihmisillä tulisi hyvä mieli. Hän halusi tuoda valoa ihmisten elämään. En aivan tajunnut tätä. Snoop Eastwood nimittäin kertoi tarinoita kaduilta ja niinpä kerroin minäkin. Jukka Poika oli kuitenkin ilmeisesti aikuistunut ennen meitä. Nykyään tajuan häntä oikein hyvin. Jukka Poika antoi kaverilleni myös Soul Captain Bandin levyn. Kaverini pyysi häntä signeeraamaan sen Gangsta-Gzimille.

Torniossa meillä oli muutenkin hyvin hauskaa. Lämmitellessämme Nylon Beatia saavuimme paikalle jo edellisenä iltana. Esitimme olevamme Hollywoodista, emmekä puhuneet kuin englantia. Saimmekin rokkitähtien kohtelun. Sain rauhassa heilua hotellin aulassa kylpytakki päälläni, sikari suussani ja kuohuviinipullo kädessäni. "Excuse me mister, you need to wear clothes in here". "Yea yea, I was just looking for sauna". Pääsin myös kiilaamaan muita saunavuoroissa, vaikken edes käynyt saunassa. Seuraavana iltana esittäydyin kitaristi Marzi Nymanille rock-tähtenä. Hän naureskeli lempeästi. En onnistunut siis naruttamaan häntä. Mieleni teki kuitenkin laulaa. Marzi tunsi serkkuni ja soitteli minulle kitaraa minun juodessani kuohuviiniäni ja lauleskellessani.



Kerran olimme esiintymässä suurilla kymmenien tuhansien ihmisten juhannusfestivaaleilla Vaasassa. Olimme pienin nimi ja saimme aloittaa illan. Meidän jälkeemme oli Kapasiteettiyksikön ja Flegmaatikkojen vuoro. Fintelligens esiintyi vasta yöllä, koska heillä oli jo hittejä. Cheek tunnettiin omakustanteistaan tuolloin vasta Lahdessa.

Jokatapauksessa pääsin siis heti alkuillasta kumoamaan alkoholijuomiani. Scooterin esiintyessä päälavalla olin jo hyvin iloisella tuulella ja kuohuviinipullo kädessäni sain nerokkaan idean. Päätin kiivetä itsekin päälavalle. Järjestysmiehet katsoivat artistipassiani, eivätkä minua estelleet. Bändi esitti juuri hittikappalettaan "How much is the Fish?". En kuitenkaan ehtinyt sekoilemaan itse esiintymislavan puolelle, sillä backstage vaikutti huomattavasti mielenkiintoisemmalta. Scooterin tanssitytöt olivat nimittäin juuri vaihtamassa vaatteitaan. Alasti siis. Liityin heidän seuraansa gangstabandana päässäni ja aurinkolasit silmilläni. Oli pilkkopimeää, mutta ne kuuluivat asusteisiini. Nämä saksalaiset tanssitytöt hihittelivät minulle ja tunsin olevani maailman huipulla. Keikan jälkeen Moon-TV:n televisioryhmä tuli haastattelemaan minua pinkit turkikset yllään. Fuck yeah rock'n'roll!



Hotellilla en päässyt huoneeseeni, koska yksi bändikavereistani sekä DJ:mme olivat löytäneet pari villiä naista ja vallanneet huoneen itselleen. Kujtimin ja RK-62:n kanssa päätimme siis jatkaa keppostelua ja poltimme röökiä palohälyttimen alapuolella. Palohälyttimet ampuivat ulvomaan. Hähää. Tätä seuranneet minuutit olivat surrealistisuudessaan ikimuistoisia.

Sekä Saffri Duon että Sash!:in tanssitytöt juoksentelivat alasti hotellin käytävillä ja huusivat: "Hotel is on fire!". Mekin juoksentelimme edestakaisin käytävillä ja huusin tytöille takaisin: "Ecuadooooor!". Emme voineet lakata nauramasta. Meillä oli lystiä. Hämärästi muistelen myös pienen Uniikin juoksennelleen käytävällä. Tästä en kuitenkaan voi mennä sataprosenttiseen takuuseen, koska olin aika heikossa hapessa.

Muutaman minuutin päästä hotellin pihaan kurvasi jättimäinen paloauto. Tätä en ollut ottanut huomioon. Tiesin, etteivät kaverini Oulussa ikinä uskoisi tilannetta, ellen sitä taltioisi. Niinpä kävin hakemassa kameran ja pyysin kaveriani ikuistamaan sen hetken, kun minä kiipeäisin paloauton katolle ja takoisin rintaani kuin King Kong. Saimme haluamamme kuvat. Seuraavana aamuna olimme hyvin noloina, kun levy-yhtiömme markkinointiassistentti piti meille saarnaansa. Meidän pitäisi kuulemma opetella käyttäytymään kuin aikuiset. En kyllä yhtään tajunnut tätä saarnaa. Whatta fuck, miksi rokkitähdet muka käyttäytyisivät kuin aikuiset? Eikö koko idea rokkitähteyden ympärillä ollut juuri se, että normaalit säännöt eivät näitä luonnonlapsia sitoneet? Ai niin, emmehän me vielä olleet tähtiä. Emme sellaisiksi myöskään tulleet, mutta hauskaa meillä oli.


Bileet, kuohuviinin juonti ja keppostelut jatkuivat seuraavana päivänä. En kuunnellut Rasmusta, joten päätin seikkailla telttailualueella. Rick Loverin ja Pertun kanssa kävimme myös lyömässä kilpaa nyrkkeilypalloa. Houkuttelin erään kuvankauniin naisen kanssani auton takapenkille polttelemaan röökiä. Suurimman kepposen tein kuitenkin itselleni, sillä olin hieman päissäni ja sytytin vahingossa oman valkoisen tuulitakkini tuleen. Tämän jälkeen tipuin auton avoimesta takaovesta nurmikolle, oksensin ja sammuin. Kun aamuyöstä heräsin auton takarenkaan vierestä, olin hetken aikaa hyvin ymmälläni. Missä olin? Saatuani toimintakykyni takaisin lähdin suunnistamaan kohti hotellia. Aurinkolasit päässäni en kuitenkaan nähnyt eteeni kovin hyvin ja usein tipahdinkin ojaan. Hotellilla bändikaverini nauroivat tuhlaajapojan kotiinpaluulle. Olin kyllä missannut villit hotellijatkot, mutta ainakin olin taas saanut ikimuistoisen tarinan kerrottavaksi lapsenlapsilleni. Lisäksi pääsimme samalle Dance, Rave and Hiphop -kokoelmalle yhdessä Scooterin, Caaterin, Sash!:in ja kumppaneiden kanssa. Olen kuin olenkin siis myynyt kultaa, vaikka en siitä penniäkään netonnut!

Ensimmäinen sinkkumme floppasi, eivätkä tuottajavelhomme osanneet taikoa meille uusia hittejä. Tilannetta olisi tietenkin helpottanut, jos olisimme itse osanneet säveltää musiikkiamme. Emme kuitenkaan osanneet. Osasimme vain räpätä, tapella ja rakastaa. Saimme siis kenkää lafkalta. Se ei kuitenkaan minua haitannut, sillä minulla oli jo uusia suunnitelmia. Aiemmin olin ollut Lion-J. Olin päättänyt alkaa suomenkieliseksi artistiksi...


Tämän jälkeen seikkailuni ympäri maailmaa vain yltyivät. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Luin hiljattain Internetistä, että asun nykyään kuulemma Opaalin kanssa Thaimaassa. Opaali olisi siellä paikallinen pirikeisari ja minä suunnittelisin yhteislevyä hänen kanssaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Suunnittelen yhteislevyä oululaisen Vincenzon Olavin kanssa, joka ei ole pirikeisari, vaan oululaisen sleazerock-bändin rokkikukko. Lisäksi käyn aivan normaalissa päivätyössä, koska ainoastaan pirikeisareilla on varaa vetäytyä loppuelämäkseen huvilalle Thaimaahan.


https://www.facebook.com/liondelavegaandvincenzoolavi?ref=hl




Luin myös, että minua on ammuttu käsiaseella rintaan ja että luotiliivit pelastivat henkeni. Fuck yeah rock'n'roll! Minua ei myöskään ole puukotettu hengiltä. Suomen suosituimmalla nettikeskustelufoorumilla eräs fanini kyseli, olenko todellakin kuollut. Vastaus kuului: "Ei se kuollut taida olla, eros vaan levy-yhtiöstä 2010 ja lopetti räppäämisen, nykyään se on kuulemma kyttä". Pääsin siis poliisikouluun. Youtubessa erääseen lauluuni, jota on muuten kuunneltu lähes miljoona kertaa, liittyvässä keskustelussa minun on myös epäilty palaneen hengiltä tulipalossa, joka oli vaatinut useita ihmishenkiä. Vaikka olenkin ollut hieman aikaa pimennossa, en silti ole kuollut. Olin juomassa punaviiniä Juan Manuel Barroson kabineteissa Brysselissä. Tästä kerron kuitenkin lisää varmaan vuosikymmenten päästä ilmestyvässä muistelmateoksessani, jonka ajattelin kantavan nimeä "Voiko todellisuus olla tarua ihmeellisempää?". Voi. Aika helpostikin. Uskoo ken tahtoo. Silti haluaisin muistuttaa erään artistin kymmenen vuotta sitten todenneen, kuinka "ihminen on peto, perusvaisto tappaa / ja kyl tosistoorit aina sadut hakkaa".






1 kommentti:

  1. Pakko nyt ihan sen verran kommentoida, että se youtuben biisin keskusteluun mihin tuossa lopussa viittaat on ladannut mcnaikou, ja naikou:na tunnettu sälli kuoli tulipalossa 2009. Joku on varmasti siksi sekoittanut sinut ja naikoun, mutta toisaalta ihan mielenkiintoisen monta elämää sinulla on, jos olet jo puukkoon kuollut ja sen jälkeen palossa. Harmi ettei ketään ole näitä viellä keksinyt yhdistää.

    VastaaPoista