Hämärän rajamailla

"Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen"
-Cicero (106-43 eKr.)

Halloween-lauantain jälkeisenä aamuna heräsin täydessä vaatetuksessa sängystäni. Katsahdin makuuhuoneen peiliin ja näin levahtaneet vampyyrimeikit. Olin siis nukkunut meikit naamalla. Tokaisin mielessäni: "sattuuhan tuota paremmissakin piireissä" ja laahustin keittämään iltapäiväkahveja. Kaivoin taskustani kuohuviinin kasteleman puhelimeni kahvinkeittimen hörähdellessä rauhallisesti taustalla.

-Halloota, onko se itse Lumikeisari?
-On on, mitäs Lordi?
-Eikai täsä, kuunneltiin Mike Rockberryn kanssa gangstaräppiä aamuseitsemään.
-No sehän meni jatkot sitten mukavasti.
-Joo eipä ollu isompia jatkoja, ku vieraat oli niin hyvissä maisteissa. Vincenzo Olavikin oli kuulemma tullut baarin portaat ryminällä alas ja saanut porttikiellon, ennenku ehti edes baariin.
-Nonii, Jokeri se edustaa aina rock'n'roll -tyylillä.
-Joo se on Hollywoodista. Sitä lähin soittelemaan, että kiitos keisari hienosta novellista. Se lämmitti sydäntä.
-No kiva jos tykkäsit.
-Mitä ne oli ne runot pitkin sitä novellia?
-Eino Leinoa. Ne oli pätkiä Aurinkolaulusta, joka tunnetaan ehkä paremmin nimellä Hymyilevä Apollo.
-Okei, loistavaa.

Vaihdoimme kuulumiset eilisistä juhlistamme ja suljin puhelimen. Viimeisinä sanoina kuulin Lumikeisarin huikkaavan kauniille yövieraalleen: "Lääkkeet! Siis lailliset lääkkeet! Buranaa.". Fanitimme kaikki kovasti Pasilaa ja eritoten Rauno Repomiestä.

Eilinen oli ollut mukava ilta. Sen oli kuitenkin kruunannut Lumikeisarin minusta kirjoittama novelli, joka kantoi nimeä "Hämärän rajamailla". Kahvia juodessani koitin kovasti miettiä, oliko kenestäkään tuntemastani ihmisestä koskaan kirjoitettu novellia? Nimenomaan positiivisessa hengessä. Negatiivisia juttuja saa tottakai lukea Internetistä aivan kenestä tahansa. Olinhan minäkin Internetin mukaan kuulunut aikoinaan Itä-Stadilaiseen puukottajajengiin, vaikka oikeasti olen ihan oululainen.

Pyhimys on kavereineen tehnyt biisin Terhi Kokkosesta. Joo, mutten tunne Terhiä. Julma-Henri on myös tehnyt kauniin laulun lapsestaan ja kyseisen lapsen olen kyllä tavannut, mutta hän ei osannut silloin vielä edes puhua. Parista muustakin tutustani on kyllä tehty lauluja, mutta mieleeni ei tullut ketään, josta olisi kirjoitettu novelli. Lumikeisarin itsestään ja minusta kertova novelli kuului muuten näin:

(lainaus alkaa:)

HÄMÄRÄN RAJAMAILLA

Novellin ensimmäinen osa: James Dean vuorille menevällä tiellä

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.

Vaikka kuinka yritän väittää vastaan, niin tiedän jo, että olen James Dean vuorille johtavalla tiellä. Mutta minä en koskaan valinnut tätä kohtaloa, vaan kohtalo valitsi minut, tai ainakin jotain sellaista yritän itselleni selittää. Tämä kaikki voi kuulostaa järjettömältä ajatuksenjuoksulta, mutta sitä se varmasti onkin; olen kännissä. Olemme menossa Lion De La Vegan kanssa Waasaan Kuningas Pähkinän luokse. Kyllä, elämääni on tullut omituisilla nimillä siunattuja ihmisiä; Leijona, Kunkku P, Setä Tamu, jolta saa vain likaista rakkautta… Ja itse olen James Dean vuorille johtavalla tiellä ja laitan kaasun pohjaan katoku mä en meinaa olla chicken! Maisemat vaihtuu, Jaska aukaisee ikkunaa ja polttaa sätkän niin, että kipinöi. Hänen ilmessään on jotain tuttua; se on niin rauhallinen, niin rauhallinen että rauhoittaa minutkin, miehen jota eivät myrskytkään rauhoita. Tämä tilanne muistuttaa minua jostain, ja se häiritsee kovasti, että en muista mistä.

Novellin toinen osa: Pakollinen seksuaalisviritteinen kohtaus

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.

Seisoin Jaskan kartanon kuistilla, hämärästä iskeytyy savu kasvoja vasten. Hän seisoo minua liian lähellä. ”Mä en saisi tehdä tätä.” Hän kuiskaa. ”Mä oon aina ollut rehellinen tyttöystävä.” Nurmikolla makaa muutama juotu oluttölkki, sisältä kuuluu musiikki. Kukkola soittaa Oasista, lemmenkappaleita, lemmenkipeille ihmisille. Mä olen lemmenkipeä delfiini, mä olen kuu ja taivas ja sun lempeä vailla beibi, mutta mitä siitä, niin mietin. Nainen ottaa askeleen lähemmäs, nyt hän todellakin on jo liian lähellä. Sivusilmällä näen kun venetsialaisten tulet syttyvät yhä kovempaan liekkiin. Hän tulee lähelle, hän tulee liki… ”Jos olet aina ollut uskollinen, niin älä hölmöile nytkään.” Kuulen itseni sanovan. Myöhemmin illalla näen kun hän suutelee toista miestä.

Novellin kolmas ja viimeinen osa: Kesä 2014

Ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla Jaakon Kartanon rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan? Oi, ootteko silloin te uneksineet
utuneitoa tummatukkaa,
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa? // Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Seisomme Jaakon kanssa saunan terassilla. Jatkot olivat ja menivät, lämmitimme sen jälkeen saunan, avasimme Yozon. Rinta rinnan katselemme rauhassa kuinka tuuli käy puiden latvoissa ja aurinko nousee... Ja juuri kun olen sanomassa hänelle jotain siitä kuinka ”Horisontti on rannoista kaunein” huomaan hänen rauhallisen ilmeensä ja vaikenen. Ja niin hänen olemuksensa rauhoittaa minutkin, miehen jota ei pitänyt myrskytkään rauhoittaa. Siinä me olemme; tässä maailmassa, näiden ilmakehien alla, kahden pimeyden välissä ja kun oikein tarkkaan katson niin kaikki on hyvin ja on tapahtunut paljon hyvää. Jaakko nostaa shottilasit, kippistelemme, enkä voi olla ajattelematta, että tämä on helvetin hienon ystävyyden alku.

(Lainaus päättyy.)

#Lumikeisari

Huh. En edelleenkään tuntenut henkilökohtaisesti ketään ihmistä, josta olisi kirjoitettu novellia, jota olisi mukava muistella. Ystäväni Stenkka oli kyllä kirjoittanut kokonaisen kirjan, mutta sen hahmot olivat fiktiivisiä. Äitini ystävä, Finlandia-palkittu Hannu Väisänen, oli kirjoittanut elämästään useita kirjoja, mutta minä en niiden hahmoja tuntenut. Isoisoisäni Urho Karhumäki oli jopa kirjallisuuden olympiavoittaja Berliinin Olympialaista vuodelta 1936, mutta so what? Hän oli tuolloin ottanut kultaa taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa, mutta se ei liittynyt mitenkään minun tuntemiini ihmisiin. En elänyt vuonna 1936.

Kahvikupin loputtua kaadoin uuden ja istahdin olohuoneen sohvalle. Tyhjiä pulloja oli kaikkialla, eli kohta olisi aika alkaa siivoamaan. Mutta ei vielä. Halusin vielä hetken ihmetellä tilannetta. Kun minusta joskus aika jättäisi, ei vuosikymmenten päästä kukaan edes muistaisi, että olen koskaan edes elänyt. Lumikeisari oli kuitenkin kirjoittanut novellin, joka eläisi bittiavaruudessa maailman loppuun asti. Tavallaan hän oli siis tehnyt minusta ikuisen. Olinko siis Ciceroa lainatakseni käyttänyt elämäni hyvin?

Vuosisatojenkin päästä ufotyypit voisivat lukea tuota novellia ja ihmetellä, että joskus muinoin oli elänyt mies nimeltä Lion de la Vega. Mies, joka oli niin rauhallinen, että rauhoitti jopa miehen, jota myrskyjenkään ei pitänyt rauhoittaa. Varmaan aika rauhallinen kaveri. Lisäksi joku ajatteli hänen ystävyyttään hienona asiana. Damn. Päätin, että joku päivä kirjoittaisin Lumikeisarista vielä hienomman novellin. Lähettäisin hänelle ikuisuuteen vievän ystävänsuudelman. Itsellänihän ei ole mitään homoja vastaan, tyylikkäitä ihmisiä kun ovat, mutta en silti lähettäisi tuota suudelmaa "silleen homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla".

#Ikuisenelämänantavasuudelma